50 VUOTTA OPASKOIRAN KANSSA

 

Teksti: Marianne Tenhami

 

Ari Suutarla on toukokuun toisena päivänä kulkenut opaskoiran kanssa 50 vuotta. Paljon on näihin vuosiin mahtunut rovastin työssä sekä lukuisissa luottamustoimissa Suomessa ja ulkomailla.

Tavoitan Ari Suutarlan, 77, hänen lapsuudenkotiseudultaan Hämeenkyröstä, missä hän viettää suurimman osan ajastaan vaimonsa Kirstin ja seitsemännen opaskoiransa Alman kanssa. Perheen toinen koti on Helsingin Malminkartanossa. Arilla on 50 vuoden aikana ollut seitsemän ja puoli opaskoiraa. Kaikki ovat olleet labradorinnoutajia. Ennen Almaa valjaissa ovat tassutelleet aikajärjestyksessä Betty, Cecilia, Verna, Felbi, Bella ja Peppi. Narttujen joukossa oli muutaman kuukauden ajan myös uroskoira Arttu, mutta se ei soveltunut paljon matkustavalle miehelle hyvin ison kokonsa vuoksi. Busseissa penkin alla se vei kahden ihmisen paikan ja sillä oli vaikeuksia sijoittua junan penkin alle ja lentokoneessa jalkatilaan. Muihin opaskoiriinsa sekä Näkövammaisten liiton Opaskoirakouluun ja sen henkilökunnan työhön Ari on ollut oikein tyytyväinen. Bettyä ja Peppiä lukuun ottamatta kaikki hänen oppaansa ovat olleet uudelleen sijoitettuja ja niiden aikaisempi tausta on ilmennyt hänelle koiran käyttäytymisestä.

– Vernaa oli ilmiselvästi hakattu. Ottaessani valkoisen kepin esiin mennäkseni junassa ravintolavaunuun ilman koiraa Verna meni paniikkiin ja kavahti nopeasti junan penkin alle. Sitä sai maanitella sieltä pois, Ari toteaa surullisena.

Ihan oikea sokea

Ari menetti näkönsä kymmenenvuotiaana leikkiessään läheisellä rakennustyömaalla kavereidensa kanssa, mikä oli ehdottoman kiellettyä. Leikin tiimellyksessä hän sai silmilleen vihreää myrkkylientä, joka pesemisestä huolimatta vaurioitti pojan silmiä vieden näön. Kolmen viikon sairaalareissujen jälkeen perhe sai mielenkiintoisen vieraan: ihan oikean sokean.

– Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton sokeain huoltotyöntekijä Brita Bärlund tuli meille Helsingistä junalla ja bussilla kertomaan vanhemmilleni sokeana elämisestä. Äitini meni häntä bussille vastaan ja ihmetys oli suuri, kun sokea laitettiin matkustamaan yksin Helsingistä Hämeenkyröön. Perheestämme oli kovin ihmeellistä nähdä ihan oikea sokea, joka vieläpä neuloi sukkaa, Ari muistelee.

Brita antoi pojalle pistekirjoitusaapisen näyttäen nopeasti pistekirjoituksen idean. Nokkelana, lukemisesta pitävänä poikana Ari oppi pian pistekirjoituksen. Olihan hän oppinut lukemaan mustavalkoistakin tekstiä. Nyt vain kirjaimet olivat toisenlaisia. Brita kertoi perheelle sokeainkouluista. Aria olisi viehättänyt opiskella Helsingin sokeainkoulussa poissa vanhempien silmälläpidon alta. Ilmeni kuitenkin, että koulu oli kansakoulu ja Ari oli jo hyväksytty kotipaikkansa oppikouluun. Isä luki pojalleen iltaisin koulukirjoista päivällä opetettuja asioita ääneen. Matematiikkaa Arin oli mahdoton toteuttaa kynällä ja paperilla, joten hän laski kaikki matematiikan tehtävät päässään, myös lukion algebran ja geometrian tehtävät matematiikkalinjalla. Lukion jälkeen hän pääsi Helsingin yliopistoon lukemaan englantia ja ruotsia, mutta ystävänsä pyynnöstä hän pyrki myös teologiseen tiedekuntaan niin, että samalta paikkakunnalta tulleet nuoret saisivat seuraa toisistaan. Arin ystävä luki hänelle yliopiston tenttikirjat ja muun materiaalin ääninauhalle.

Voiko valkoinenkin ihminen sokeutua?

Ari on tehnyt työuransa rovastina. Ensin hän toimi seurakuntapastorina Tampereella Harjun seurakunnassa, kunnes häntä pyydettiin Suomen Kirkon Seurakuntatyön Keskusliiton sokeain huoltotyöntekijäksi, joka Brita Bärlundkin oli ollut. Virkanimike oli tässä vaiheessa muuttunut sokeiden papiksi.

– Kävin kotikäynneillä vastasokeutuneiden ihmisten luona antaen heille alkuohjausta näkövammaisuustaitoihin, hän kertoo.

Vuosina 1985-1987 Ari työskenteli Namibiassa.

– Sain kutsun Namibian luterilaisen kirkon piispalta tulla töihin hänen kirkkoonsa. Tein Namibiassa kartoitusta maan sokeista ihmisistä ja käynnistin heidän opetustaan ja koulunkäyntiään. Purin paketeista käyttämättömiä sokeiden apuvälineitä, kuten valkoisia keppejä, c-kasettinauhureita ja matematiikassa käytettäviä abakustauluja ja opetin Namibian sokeat käyttämään niitä. Paikalliset papit kuskasivat minua ympäri Ambomaata kertomaan sokeana elämisestä. Paikalle tuli paljon sokeita perheineen. Heistä oli kovin ihmeellistä, että valkoinenkin ihminen voi sokeutua.

Ari painatti Etelä-Afrikan Pretorian sokeainkoulun kirjapainossa dongankielisen pistekirjoitusalkeislukukirjan sekä muita peruskoulussa käytettäviä oppikirjoja pistekirjoitukselle. Namibian Engelaan perustettiin hänen aikanaan sokeainkoulu. Tuolloin miehen mukana ei ollut opaskoiraa, mutta 1990-luvun puolessavälissä hän palasi sinne uudestaan kymmeneksi kuukaudeksi, tällä kertaa opaskoiransa Felbin kanssa.

– Maa oli itsenäistynyt 1990 ja koiraa katsottiin tietysti hyvin hartaasti ja ihmetellen. Valistunut väki oli telkkarista nähnyt opaskoiria. Felbin kanssa kuljin naapureihin, kaupoille ja kotiin. Parhaiten mieleen ovat jääneet kyläkoirat. Suurin laumoin ne seurailivat meitä ja ahdistelivat Felbiä. Näitä samoja herhiläisiä olen sittemmin hätistellyt pois kimpusta Intiassa ja Brasiliassa, mies kertoo.

Vuonna 1990 Ari alkoi työskennellä Suomen Kirkkohallituksessa kirkon vammaistyönsihteerinä. Työkenttänä hänellä oli paitsi koko Suomi myös ulkomaat. Opaskoiriensa kanssa hän matkusti idästä länteen.

– Felbin kanssa pidettiin seminaarisarja vammaisten ihmisoikeuksista Kazakstanissa, Uspekistanissa, Turkmenistanissa, Kirgistanissa ja Tatshikistanissa ja osallistuttiin Yhdysvalloissa Los Angelesissa järjestettyyn Very Special Arts -festivaaliin.

Bella pääsi kokouksiin Viroon sekä Kapkaupunkiin Maailman Sokeainliiton yleiskokoukseen. Vuonna 2006 Ari ja Bella olivat New Yorkissa luonnostelemassa ja vahvistamassa YK:n  vammaissopimusta Kalle Könkkölän johtamassa Suomen delegaatiossa. Eläkkeelle Ari jäi vuonna 2009.

Järjestötyötä Suomessa ja ulkomailla

Palkkatyönsä ohella Arilla on ollut 40 vuoden aikana lukuisia luottamustoimia näkövammaisjärjestöissä ja -yhdistyksissä Näkövammaiset Käsityöntekijät ry:tä ja Fysioterapia-alan Näkövammaiset ry:tä lukuun ottamatta. Vannoutunut opaskoiran kanssa kulkija oli vahvasti mukana myös opaskoiriin liittyvässä järjestötyössä. Vuonna 1974 hän aloitti Opaskoirayhdistyksen johtokunnassa. Opaskoirakoulua ylläpitävässä Opaskoirasäätiön hallituksessa hän edusti Sokeain Keskusliittoa ja Opaskoirasäätiön koulutus- ja jalostusvaliokunnassa Opaskoirayhdistystä. Niin ikään hän oli jäsenenä Pohjoismaisessa opaskoirakomiteassa ja sen työvaliokunnassa, jossa hänen tehtävänään oli selvittää opaskoirien liikuteltavuutta Pohjoismaiden välillä. Komiteassa esitettiin toteutettavaksi opaskoirakorttia, jonka avulla opaskoirilla olisi vapaa liikkumisoikeus pohjoismaasta toiseen. Opaskoirayhdistyksen puheenjohtajana Ari toimi vuosina 1980-1984 ja vuodesta 1985 lähtien hän edusti Opaskoirayhdistystä Näkövammaisten Keskusliiton opaskoiratoimikunnassa. Mies toimitti Opaskoirayhdistyksen Opaskoira-vuosikirjaa 18 vuoden ajan. Opaskoirakkojen oikeuksien puolustaminen oli silloin kuten tänäänkin ajankohtaista.

– Kävimme Opaskoirayhdistyksen näkevän hallituksen jäsenen Juha Herttuaisen kanssa jättämässä anomuksen opaskoiran kanssa ravintolaan pääsystä. Juniin oli päästy opaskoiran kanssa jo vuodesta 1942 lähtien, mutta tämä koski vain sotasokeita opaskoirineen. Juhan kanssa kävimme rautatiehallituksessa hakemassa lupaa tähän myös siviilisokeiden opaskoirille. Molemmat hankkeet onnistuivat, mies muistelee. Hän toimi Juha Herttuaisen tulkkina opaskoiratyöhön liittyvillä ulkomaanmatkoilla molempien ollessa kiinnostuneita kansainvälisestä opaskoirayhteistyöstä.  Arin ulkomaisesta opaskoirajärjestötyöstä kerrotaan Juha Herttuaisen kirjassa Opaskoirat, jossa kuvaillaan myös opaskoiratyötä ja opaskoirien käyttöä Suomessa sekä opaskoiratyön käynnistymistä muualla maailmassa:

”Sokeainhuollon maailmanneuvosto järjesti kolmannen yleisen opaskoirakonferenssin Wienissä marraskuussa 1983. Konferenssissa oli edustettuna 12 maata. Wienin konferenssiin osallistuivat Suomesta professori Saki Paatsama Opaskoirasäätiön edustajana sekä pastori Ari Suutarla ja kuntohoitaja Anneli Salminen Opaskoirayhdistyksen edustajina. Wienin konferenssin jälkeen alettiin tarkemmin suunnitella kansainvälisiä vähimmäisvaatimuksia opaskoirien koulutukselle, koulujen henkilökunnan koulutukselle ja yhteistyökurssien pidolle. Wienin konferenssi loi edelleen pohjaa myös Kansainväliselle Opaskoirakoulujen Liitolle, joka aikanaan rekisteröitiin Englannin maaperälle vuonna 1989.”

Rottinkikepillä rovautettiin jos koira ei totellut

Ensimmäisen opaskoiransa Bettyn Ari sai vuonna 1970.

Opaskoirat kertoo:

”Suomen Kennelliiton kevätnäyttelyn yhteydessä myönnettiin Koiramme 1981 -arvonimi Ari Suutarlan opaskoiralle Betty of Nortonset. Arvonimi oli tunnustus koiralle, joka oli erityisesti kunnostautunut ihmisen palvelijana. Betty todettiin Suomen eniten matkustaneeksi opaskoiraksi, joka oli opastanut isäntäänsä lukuisilla eri paikkakunnilla.” Tästä huolimatta Ari ei aluksi mieltänyt opaskoiraa liikkumisen apuvälineeksi, vaan halusi hyvin käyttäytyvän koiran. Lapsuudenkodissa oli ollut skotlanninpaimenkoira Max, joka oli täysi hulttio saaden ruokaa pöydästä.

– Kuvaava määritelmä Maxista oli meillä käyneen ystäväni tokaisu: ”Tulipa käytyä isossa koirankopissa, jossa koiralla oli kaksi palvelijaa.”, hän toteaa. Niinpä Ari toivoi opaskoiraltaan, että se on koulutettu ja käyttäytyy hyvin. Olihan Betty sitäkin, mutta sen hyödyllisyyden liikkumisen apuvälineenä mies mielsi vasta yhteistyökurssilla Mäkkylän opaskoirakoululla.

– Yhteistyökurssi kesti kolme viikkoa. Asuimme kolmen kurssitoverini ja heidän tulevien opaskoiriensa kanssa puisen rakennuksen toisessa kerroksessa. Meillä oli yhteinen huone, jonka jokaisessa nurkassa oli pedit meille ja koirille. Alakerrassa oli koulun johtajan Lasse Haaralan ja hänen vaimonsa Eevan asunto. Eeva teki meille ruokaa ja söimme Haaraloiden ruokapöydässä. 1947 valmistunut talo oli rakennettu sodanjälkeisistä huonoista materiaaleista. Siellä oli kylmä kuin harakanpesässä. Bettyn saadessani Lasse koulutti meitä neljää yksin, mutta vuonna 1972 hän sai avukseen Juha Herttuaisen, josta tuli pitkänlinjan opaskoirankouluttaja, Ari kuvailee. Yhteenkurssittaminen ei ole hänen mukaansa juurikaan muuttunut.

– Käveltiin opaskoiran kanssa kouluttaja perässä. Haarala vei meidät autolla jonnekin, otti yhden opaskoirakon mukaansa koulutukseen ja me muut kolme odottelimme omaa vuoroamme autossa, kuten nytkin joudumme yhteistyökursseilla odottamaan, koirankäyttäjäkonkari sanoo. Koiria palkattiin silloinkin, mutta mistään makupaloista ei ollut tietoakaan.

– Koirakeppi annettiin jokaiselle ja sillä piti rovauttaa koiraa takakautta, jos se ei totellut ja käyttäytynyt halutulla tavalla. Rottinkikepillä tutkittiin myös ympäristöä. Minulta se keppi jäi pois hyvin pian. En muista, olisinko koskaan edes alkanut käyttää kunnolla koirakeppiä, koska se on aina tiellä vieden kokonaan toisen käden kaikesta muusta, koirankäyttäjäkonkari selittää.

Pahoitellen Ari toteaa, ettei ihmisten suhtautuminen opaskoiriin vuosien varrella ole juurikaan muuttunut. Edelleen niitä halutaan silittää ja ne ovat ”niin ihania.”

– Sanon välillä ärhäkästikin, että mene silittämään omaa koiraasi ja anna minun koirani olla rauhassa. Ei ne ihmiset opi. Koirat kylläkin, mies napauttaa. Iän myötä hänen kuulonsa on huonontunut ja hän kertookin nykyään olevansa kuurosokea.

– Kuurosokeana pärjään opaskoirani kanssa huonosti. En kolmeen, neljään vuoteen ole uskaltanut lähteä kahdestaan opaskoiran kanssa Helsingin ydinkeskustaan, koska en kuule mistäpäin ja millä nopeudella autot tulevat. Täällä Hämeenkyrössä sekä Helsingissä kotoa Malminkartanon asemalle ja päinvastoin selviämme kyllä opaskoiran kanssa, hän kuvailee rehellisesti, mutta korostaa ettei opaskoira ole hänellä koristeena.

Innokas bibliofiili on Mika Waltari -seuran perustajajäsen. Häneltä on ilmestynyt vuonna 1985 kirja Betty ja minä, joka kertoo opaskoirasattumuksista Bettyn kanssa. Nyt hänellä on Suomen Tietokirjailijat ry:n tuella tekeillä uusi kirja, johon pääsevät mukaan miehen muutkin opaskoirat. Kirja ilmestyy tänä vuonna. Mielenkiinnolla jäämme odottamaan sen opaskoiratarinoita.