MERI PEUHKURINEN ON VUODEN PEESARI

Teksti: Sari Karjalainen

 

Kansainvälisenä opaskoirapäivänä Meri Peuhkurinen sai aamukahdeksalta puhelun Opaskoirayhdistyksen puheenjohtajalta Mika Tolvaselta, että hänet on valittu vuoden peesariksi.

– Olihan se heti kakkukauppaan riennettävä, nainen nauraa.

 

Meri Peuhkurinen, 28, on asunut Rovaniemellä vuodesta 2012. Hänen juurensa ovat Äänekoskella, ja siellä hän jo lapsena kokeili peesaamista.  Meri on ammatiltaan fysioterapeutti, liikuntaneuvoja ja hevos- ja koirahieroja. Tällä hetkellä Meri  opiskelee eläintenkouluttajaksi tavoitteenaan valmistua ensi keväänä. Yksi hänen koulutustehtävänsä on kouluttaa poroa koskemaan kosketuskeppiin, mikä on vastaava tehtävä kuin että koira opetetaan etsimään nappi liikennevalotolpasta.

 

Suomen nuorin peesari

 

Äänekoskella eräs näkövammainen opaskoirankäyttäjä kävi Merin äidillä kampaajalla. Äiti pyysi tytön hakemaan koirakkoa, koska koira ei jostain syystä kunnolla hoksannut, missä kampaamon ovi on.

– Kerran asiakas kyseli äidiltä, voisiko hän ottaa minut mukaansa Äkäslompoloon patikoimaan. Äiti antoi luvan. Isäni heitti meidät Jyväskylän rautatieasemalle, ja Tampereella vähän jännäsin, mutta löysin meille oikean junan, jolla köröttelimme kohti pohjoista. Äkäslompolossa kävelimme viikon aikana 95 kilometriä, Meri muistelee.

– Välillä sattui kommelluksia. Unohdin hetkittäin ihan kokonaan, että opastettavani ei näe. Hän piti kulkiessamme repustani kiinni, minä käännyin innoissani ihastelemaan  jotakin mahtavaa näkymää, ja hups! hän putosi pitkospuilta suohon. Sille vaan naurettiin, ja taas matka jatkui, nainen hymyilee muistellessaan ensimmäistä isoa peesausreissuaan.

– Olin kylläkin tutustellut koirakkoon muutaman lyhyemmän peesauslenkin verran kotikulmilla, hän tarkentaa.

 

Äkäslompolon reissulle sattui Merin 14. syntymäpäivä.

– Pääsin  hakemaan opaskoiran kanssa silmät sidottuna ja  peesari perässäni  itselleni kaupasta synttärikakun. Toin sen vieläpä ehjänä perille! Meri kertoo. Hän on myöhemminkin tehnyt erilaisia asioita ”sokkona”. Hän on muun muassa neulonut villasukan ja keittänyt aamupuuron silmät kiinni. Ennen jotakin opaskoiratapaamista hän oli kokeillut käyttää puhelinta Voice Over -puheohjelmalla.   Tehkääpäs, näkevät, perässä! Meri haluaakin kokeilla erilaisia asioita silmät kiinni saadakseen tuntumaa siihen, miten hänen peesattavansa elävät ja toimivat.

 

Ensin oli hiljaista

 

Kun Meri muutti pohjoiseen, siellä oli melko hiljaista eikä juurikaan opaskoiratapahtumia.  Hän osui mukaan yhteen sellaiseen ja tuli melkein siltä istumalta valituksi opaskoirayhteyshenkilöksi Kirsti Reijosen kaveriksi.

– Me naiset panimme tuulemaan. Viime talvena lumikurssilla jouduimme jo sanomaan peesareillekin, että emme tarvitsekaan kaikkia ilmoittautuneita, kun peesareita on jo tarpeeksi. Olen vienyt peesariasiaa niin paljon eteenpäin, että Rovaniemen koirakoille kaikille on oma peesari. Pohjois-Suomessa on 23 opaskoiraa, joista Lapin alueella 9, niistä  5 Rovaniemen alueella.

 

Käytä peesaria edes kerran vuodessa!

 

Meri muistuttaa opaskoiran käyttäjiä tämän tästä, että vaikkei tarvetta peesarille niin olisikaan, kannattaa heitä pyytää lenkkikaveriksi edes kerran vuodessa.

– Jos peesarit eivät pääse tekemään tätä kivaa vapaaehtoishommaa, kynnys lähteä yhdessä lenkille nousee.  Jos näkövammainen henkilö sattuu uuden peesarin kuullen toteamaan, että haluaakin kokeneen peesarin matkaan, siitä voi tulla peesarikokelaalle paha mieli ja hän alkaa ajatella, ettei kelpaakaan tehtävään. Jos ei uusia toivoteta reilusti remmiin, on vaarana, että he alkavat vetäytyä toiminnasta, Meri pohtii ja jatkaa:  – Se ensimmäinen peesauslenkki on tärkeä. Käymme etukäteen läpi uuden peesarin ja koirakon kanssa, millainen reitti on kyseessä.  Minä tai joku muu kokenut peesari seurailemme koirakon ja peesarin perässä. Lenkin lopuksi vielä käymme läpi mikä meni hyvin ja missä oli haastetta.

Meri on sitä mieltä, että jokainen koirakko oppii aina uudeltakin peesarilta jotakin, ja päinvastoin. Olisi hyvä, jos lumikursseilla ja muissa treeneissä peesarit kulkisivat useiden koirakoiden kanssa.

– Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikille pitäisi antaa mahdollisuus tehdä tätä mukavaa vapaaehtoistyötä, Meri innostuu.

 

Uudet peesarit ovat tervetulleita

 

Meri Peuhkuriselle on tärkeää, että uudet peesarit tuntevat itsensä tervetulleiksi toimintaan. Hän antaa heille heti paperiset peesausohjeet käteen, ja sanoo, että hänelle voi myös aina soittaa ja kysyä lisää peesaamisesta.

– Olemme ottaneet pohjoisessa myös opaspentuperheet mukaan opaskoiratapaamisiin. Pentuperheistä olemme saaneet uusia peesareita. Heille on antoisaa nähdä opaskoiria työssään, mikä taas antaa uutta näkökulmaa opaspennun kasvattamiseen ja siihen, mitä pennun pitäisi osata, esimerkiksi rauhassa odottaminen, kun koirankäyttäjä riisuu ulkovaatteet, vaikka siinä olisi kymmenen koiraa houkuttimena, nainen selittää.

Meri sanoo, että kaikki peesarit ikään ja  vauhtiin katsomatta ovat tervetulleita toimintaan mukaan. Aina löytyy monenlaista tekemistä.

– Ajan myötä peesaillessa oma kunto kohoaa, ja se tuottaa hyvän olon, hän sanoo.

 

Opaskirja peesareille

 

Peesareille on juuri ilmestynyt 20-sivuinen opaskirja, joka sisältää myös kuvia eri peesaustilanteista. Meri on kirjoittanut sen sisällön yhdessä peesari Allan Aulan kanssa. Opaskoirakoululta Kirsi Vass sekä muutama Merin näkövammainen ystävä on kirjan jo nähnyt ja antanut siitä rakentavaa palautetta.

– Vihkossa neuvotaan muun muassa opastusote, tuolin näyttäminen ja oven ja portaiden näyttäminen. Kaikki on siellä myös kuvina. Siellä näytetään myös peesausotteet: kuinka kerrot suunnat, miten pysäytät koirakon, kuinka näytät, milloin saa mennä kadun yli, ynnä muut  peesaamisen  perusteet. Se ei ole mikään hifistelykirja, vaan siinä on karkeasti kaikki, mitä vasta-alkajapeesari tarvitsee päästäkseen hyvään alkuun. Sitten siellä on myös joitain esimerkkejä siitä, miten eri käyttäjät tykkäävät eri tavoista peesata, Meri kuvailee kirjaa.

Meri vieroksuu ajatusta, että kirja olisi jaossa netissä. Hänen mielestään on ystävällisempää antaa paperikirjanen heti peesarin käteen ja samalla toivottaa hänet mukaan toimintaan.

– Jos peesarille vain todetaan, että ohjeet löytyvät sitten netistä, kuinka moni ehtii tai muistaa käydä niitä katsomassa. Minusta se tuntuisi ainakin vähän tylyltä, Meri miettii.

 

Vapaa-aikaa, onko sitä?

 

Meri on työssään hieronut joitain Vantaan opaskoirakoulun ja Suomen opaskoirakoulun koiria. Hänellä on myös ollut opaskoiria lyhytaikaisessa hoidossa. Hänellä on eläkkeellä oleva valjakkokoira, saksanseisoja Speedy, jonka kanssa hän hiihtää talvisin ja juoksee kesäisin, haaveena on myös koirapyöräily. Tänä kesänä he  aloittelivat rallytokoharrastuksen.

Jos Meri ei opiskele, peesaa tai työskentele Rovaniemen uimahallilla uimaopena, hän neuloo sukkia tai harrastaa metsässä pöllinkantoa.

 

Syksyn kuulumisia

 

Merin kesään ja syksyyn on liittynyt paljon touhua ja jännitystäkin.

– Tein kesällä Elf’s Farmyard Tallitontun Pihalla työharjoittelun. Siellä hoitelin ja esittelin ihmisille muun muassa lampaita, poroja, alpakoita, kaneja ja kanoja. Eläinpihalla kävi paljon lapsiperheitä. Syksyllä pääsin  opettelemaan alpakoiden kävelyttämistä narussa ja päitset päällä.

– Loppukesästä tein toisen harjoittelun koirakoti Koijarissa, joka on Vantaan opaskoirakoulun sopimushoitola Rovaniemellä. Koijarissa työskentelin hoitolan omistajan kanssa. Hän kouluttaa myös koiria. Samaan aikaan harjoittelussa oli myös toinen eläintenkouluttajaopiskelija.

–  Käsittelin erilaisia koiria. Osalla oli ihmisenpuremistaustaa. Osa oli virkakoiria, osa koti- ja harrastekoiria. Koirilla on useita syitä miksi ne puolustavat itseään tai ihmistä. Koulutuksen jälkeen ne ovat alkaneet pärjätä kotona, hän tietää.

– Olen oppinut sen, että kun on epävarmoja koiria, pahin virhe mitä ihminen voi tehdä on, jos koiraa tässä tilanteessa rapsuttaa, kehuu ja sanoo ettei ole mitään hätää. Koira luulee tekevänsä silloin oikein. Tässä epävarmassa tilanteessa on paras kun ei tee mitään, vaan ohittaa pahan paikan tyynen rauhallisesti ja vasta sitten kiittää, kun koira on rauhoittunut, Meri neuvoo viisaasti.

Kotioloissa Meri on vahingossa vahvistanut Speedy-koiran käytöstä niin, että se merkkaa hänen tulevat migreenikohtauksensa joko alkamalla ”piipata” tai työntämällä päätä syliin.

– Kun otan lääkkeen, koira rauhoittuu. Se oli tavallaan vahinko, kun tuskissani rauhoittelin, että ei mitään hätää, hyvä koira. Se oppi, että kohtauksen tullessa uliseminen on sallittua, Meri kuvailee.

Kysäisen, miten poron kanssa meni.

– Poro oppi koskemaan kosketuskeppiä. Kävin kolme kertaa sitä kouluttamassa 20 minuuttia kerrallaan. Se oppi homman tosi nopeasti niin, että kolmannella kerralla siitä tuli jo automaatio. Sitä voisi hyödyntää vaikka poron lääkitsemisessä niin, että eläin pysyy paikallaan, Meri kertoo ja paljastaa vielä: – Yhdelle eläinpihan porolle syntyi nyt syksyllä yllätysvasa. Luonnossa se ei olisi pärjännyt.

KIRSULLA KORONAA VASTAAN

Teksti: Sanna Tynkkynen

 

Helsinki-Vantaan lentoasemalla aloittivat 22.9.2020 työnsä  maailman ensimmäiset koronakoirat. Kyse on neljän kuukauden mittaisesta pilottihankkeesta, joka jatkuu vuoden loppuun. Testaus on tarkoitettu kaikille ulkomailta saapuville matkustajille ja se on maksuton ja anonyymi.

 

Rahoitus vaakalaudalla

 

Koronakoirien koulutus ja tutkimus alkoi tämän vuoden toukokuussa vapaaehtoisvoimin. Rahoitusta haettiin muun muassa ministeriöiltä tuloksetta. Koronakoiria kouluttava Wise Nose -yhdistys  löysi elokuussa yhteistyökumppanin projektiin Evidensia Eläinlääkäripalvelut Oy:stä, joka kustansi koirille koulutuksen, terveydenhuollon ja ravinnon sekä toimeentulon näiden ohjaajille koulutuksen ajalta.

Valtio maksaa neljän kuukauden mittaisen pilottijakson kouluttajien ja koirien työskentelyn osalta. Tämän jälkeen jatko on epävarmaa, koska rahoitusta ei vielä ole. Toiveissa olisi, että Tulli ottaisi koronakoiratestauksen vastuulleen ja koirat saisivat virkakoiran aseman. Tämä vaatisi kuitenkin lakimuutoksen.

Keväällä aloitetussa tutkimusyhteistyössä tutkitaan koirien kykyä tunnistaa koronavirustartunta. Mukana ovat Helsingin yliopiston kliinisen hevos- ja pieneläinlääketieteen osasto, Helsingin ja Uudenmaan sairaanhoitopiiri, Helsingin yliopisto, Itä-Suomen yliopiston Farmasian laitos, Oulun yliopisto sekä Wise Nose – Suomen Hajuerottelu ry. Tutkimusapurahoja ei ole saatu, koska koiratutkimus ei täyttänyt vientiteollisuutta tukevan teknisen innovaation kriteereitä.

Tutkimuksen ensimmäinen tavoite on selvittää, pystyvätkö erikoiskoulutetut hajutunnistekoirat löytämään ja ilmaisemaan luotettavasti niille opetetun hajun PCR-positiivisista koronanäytteistä. Lisäksi dokumentoidaan koiran oppimista ja kouluttamista hajutyöskentelyyn tieteellisin keinoin.

Tutkimusryhmän mukaan hajuerotteluun koulutettuja koiria voisi jatkossa hyödyntää koronavirustartunnan saaneiden tunnistamisessa. Tartuntojen määrän lähdettyä jälleen kasvuun tutkimustuloksista on oltu kiinnostuneita myös maailmalla.

Suomessakin on jo aiemmin tehty alustavia tutkimuksia, joiden mukaan koirat pystyvät erottamaan terveiden ja covid-19-virukseen sairastuneiden ihmisten virtsanäytteet toisistaan. Tutkimusta ovat tehneet Helsingin yliopiston eläinlääketieteellisen tiedekunnan ja lääketieteellisen tiedekunnan tutkijat. Alustavien testien perusteella koirat suoriutuvat tehtävästä nopeasti ja saattavat yltää jopa luotettavampiin tuloksiin kuin nykyiset molekyylipohjaiset laboratoriokokeet. Tutkimuksissa on havaittu koirien tunnistavan koronavirustartuntoja ihmisiltä, joiden näyte PCR-testissä oli negatiivinen, mutta jotka sairastuivat muutamaa päivää myöhemmin. Tiedossa ei ole, millaisen hajucocktailin perusteella koirat ratkaisunsa tekevät, mutta ne pystyvät havaitsemaan paljon pienempiä virusmääriä kuin toiset testit. Koira tarvitsee 10–100 molekyyliä haistaakseen viruksen ja testilaitteet tarvitsevat 18 000 000 molekyyliä löytääkseen sen.

Koronakoirista voisi siis olla suuri apu covid-19 –positiivisten ihmisten varhaisessa diagnosoinnissa kustannustehokkaasti.  Jos koirilla tehtävä testaus osoittautuu luotettavaksi ja lähtee toimimaan, se säästää paljon resursseja ja olisi todella nopeaa. Koronakoirien avulla yhteiskuntaa voitaisiin ehkä pitää pitkälti auki.

Mikäli koronakoirilla tehtävä testaaminen todetaan hyväksi, tarvitaan rajanylityspaikoille ja Tullin toimintapaikoille noin 700 koulutettua koiraa. Jos mukaan lasketaan myös esimerkiksi messut, konsertit ja urheilutapahtumat, tarvetta on noin tuhannelle koiralle.  Tämän määrän kouluttaminen maksaisi karkean arvion mukaan noin kaksi miljoonaa, mikä on suunnilleen sama summa, joka laitetaan tätä nykyä testauksiin yhtenä päivänä.

 

Koronakoirat

 

Pilotin alussa koulutuksessa oli 16 koiraa, mutta lopulta työhön soveltuviksi osoittautui kymmenen. Niistä Helsinki-Vantaan lentokentällä työskentelee neljä, aina kaksi kerrallaan. Koirat työskentelevät jaksamisensa mukaan. Pilotin aikana on tarkoitus selvittää, millaiset työvuorot ovat koirien hyvinvoinnin kannalta sopivia ja miten vuorojen tauotus järjestetään.

Lentokentällä koronakoiratoimintaa pyörittävän Nose Academyn palkkalistoilla on kolme koronakoirien kanssa työskentelevää ohjaajaa.

Koronakoiran rodulla ei sinänsä ole väliä,  kunhan koira on innokas nenänkäyttäjä. Pieni ahneuskin voi olla eduksi, että koiran motivoiminen onnistuu helposti.  Koronakoirat eivät joudu työskentelemään ihmisvilinässä, mutta hyvä keskittymiskyky tarvitaan silti.  Lentokenttä on miljöönä koiralle haastava ja sen täytyy pystyä olemaan siellä stressaantumatta.

Positiivisen näytteen ilmaisutapoja on yhtä monia kuin koiriakin.  Toinen merkkaa purkin kuonollaan ja laittamalla tassun sen viereen, toinen menee makaamaan sen kohdalle ja joku kuopii tassullaan.  Tyyli on vapaa.

Ilmiömäisen hajuaistinsa vuoksi koirat ovat haluttuja yhteistyökumppaneita terveysalalla.  Pilottihankkeessa mukana olevat koronakoirat ovat voineet toimia aikaisemmin muissa haistelutehtävissä esimerkiksi syöpähajukoirana, hypo-, kosteusvaurio- ja homekoirana tai tuholaistorjunnassa.

Haistelukohteen vaihtaminen ei ole tuottanut vaikeuksia koulutuksen läpäisseille koirille.  Ennen varsinaisiin töihin ryhtymistä koirat ovat harjoitelleet haistelemalla positiivisia koronanäytteitä ja terveiden ihmisten näytteitä noin kaksi kuukautta. Koulutus tehdään klikkerin avulla ja sitä käytetään työskentelyssä palkitsemisen tukena.

 

Miten testataan?

 

Lentokoneesta ulos, matkatavarat hihnalta ja pikainen piipahdus koronatestissä, jonka tuloksen saa minuutissa.  Näin helposti Helsinki-Vantaan lentoasemalla koronakoirien avulla tarkastetaan matkustajia Covid-19 –viruksen varalta. Mikäli koira ilmaisee tuloksen olevan positiivinen, matkustaja ohjataan lentoasemalla sijaitsevalle Vantaan kaupungin terveysinfopisteelle maksuttomaan koronatestiin. Jos tarkkakuonoinen testaaja ei löydä merkkejä viruksesta, kotimatka voi alkaa.

Helsinki-Vantaan lentoasemalle on rakennettu koronakoirien työpaikaksi haisteluasemat. Niissä testattava antaa näytteen kopissa pyyhkäisemällä sideharsolla kaulaansa. Purkkiin laitettu näyte ojennetaan seinän aukosta koirien ohjaajalle kopin toiselle puolelle. Menettely suojaa myös koiranohjaajia tartunnoilta. Koira haistelee purkkirivistöä ja merkkaa mahdollisen positiivisen näytteen. Tulos saadaan minuutissa. Koska koiria on töissä kaksi kerrallaan, testivauhti voisi ainakin teoriassa olla kaksi per minuutti.

Positiivisten löydösten määrä on ollut noin yksi prosentti, eli suhteellisen sama kuin PCR- ja massatestauksissa.  Palvelu toimii arkisin ja on auki koirien jaksamisen mukaan.

 

Keitä ne on ne sankarit

 

Suomen Kennelliitto palkitsee vuosittain sankarikoira-arvonimellä koiria, jotka ovat vaikuttaneet toiminnallaan ihmishenkien pelastumiseen. Helsinki-Vantaan lentokentällä työskentelevä koronakoiranelikko sai tänä vuonna tämän tunnustuksen.  Espanjanrescue Kössi, labradorinnoutaja Miina, valkoinen paimenkoira E.T ja saksanpaimenkoira Valo palkittiin erikoissankarikoiran arvolla 28.10.2020.

Palkittu nelikko on toiminnallaan vaikuttanut  merkittävästi ihmisten hyvinvointiin ympäri maailman. Ne ovat ilahduttaneet matkustajia ja lentoaseman työntekijöitä läsnäolollaan.  Koiran avulla tapahtuvaan testaukseen on välillä jopa jonotettu sen saaman julkisuuden ja testauksen helppouden vuoksi. Koronakoirat nostavat myös esille koiran merkityksen yhteiskunnassa, sillä monessa asiassa mikään ei pysty korvaamaan koirista saatavaa hyötyä puhumattakaan niiden arvosta ystävinä.

 

Hyötykoiraparkit

Paikan nimi:

Uimahalli Vesihiisi

Osoite:

Nuortenkatu 11, Rovaniemi

Tyyppi:

Liikunta

Paikan nimi:

Harjulan setlementti

Osoite:

Harjulankatu 7, 15150 Lahti

Tyyppi:

Liikunta

Paikan nimi:

Matinkylän uimahalli

Osoite:

Tynnyritie 6, 02230 Espoo

Tyyppi:

Liikunta

Paikan nimi:

Kivimaan uimahalli

Osoite:

Katajapolku 4, 15210 Lahti

Tyyppi:

Liikunta

Eija: Lepotauko

Joskus sitä kantaa huolta itsestään ja koirastaan aivan turhaan.  Kun tässä viime  vuosina on tullut kaikenlaista kremppaa ja on joutunut käyttämään opaskoiraa olosuhteiden vuoksi vähemmän kuin aiemmin, niin on tullut  monenlaisia ajatuksia ja syyllisyyden tunteita.

Olen miettinyt, että tarvitsisiko joku enemmän kuin minä, pitäisikö minun luopua tuosta koirasta, kun liikkumiseni on vähentynyt väliaikaisesti, menevätkö yhteiskunnan varat hukkaan, kärsiikö koira, menevätkö sen työtaidot pilalle ja olenko minä palvelujen ja tukitoimien väärinkäyttäjä.

Sitten kun lähdemme ihmisten ilmoille ja tositoimiin, huomaankin yllättäen, että koira on terästäytynyt ja sille lepo on tehnyt vain hyvää. Se odottaa innoissaan työtehtäväänsä ja on napakka liikkeissään, käännöksissään ja on varma siitä, mitä tulee tehdä.  Sen  koko olemus  viestittää työintoa ja se löytää  pienestä viestistä juuri sen, mitä oltiinkin etsimässä. Ja minun huoleni on hetkeksi pois pyyhkäisty.

Kyllä työn vastapainoksi myös vapaana juokseminen ja leikkiminen ovat myös kuuden vuoden ikään tulleelle koiralle päivän piristeitä. On ilo seurata seinän vierestä kun raskasrakenteinen  iso uros juoksee pallo suussa ympäri  tonttia ja kutsuu minua leikkiin. Kuulen kun se örisee kuin porsas pallo suussa ja tulee lähelle, mutta karkaakin sitten hirvittävää vauhtia kauemmaksi ja viuhahtaa ohitseni kuin ohjus. Meillä on oma hippaleikki. Olen varmuuden vuoksi parkkeerannut itseni seinän vierustaan, sillä en halua, että tuollainen lähes 40 kiloinen koira jyrää vauhdilla minut kumoon.  Kun kuulen sen porsasröhinän ja askelten töminän, niin kyykistyn ja nostan käteni vaakatasoon, hypähdän ylös ja huudan ”haa, nyt minä tulen ja nappaan sen pallon, haa, juokse, juokse, äkkiä”. Koira käännähtää nopeasti ja lähtee pinkomaan karkuun, tullen taas hetken päästä kurkkimaan, että tuletkos, yritäppäs saada kiinni, läl, läl läläll lieru, sinulta pääsi pieru”. Ja niin me leikimme, kunnes kuulen löntystävät askeleet ja pallokin heitetään jalkojeni juureen, että siinä sulle, mie en ennää jaksa sinun kanssa leikkiä.

Ja eiköhän me taas mennä, hyvällä mielin ja taukojumpat tehtyinä.

Eija: Matkalla

Sekasorron keskellä meinaan kompastua jaloissani hääräävään koiraan. Käsken sen kauemmaksi. Kohta jo kuitenkin huomaan jonkun työntävän kuonoaan matkalaukun reunukselle kuin kysyäkseen ”pakkasitko minunkin tarvikkeet varmasti”. Sanallakaan en ole sanonut aikeistani, mutta niin se vain tuo pikikuono tietää, että jotakin on tekeillä ja pitää varmasti huolen, että tulee huomioiduksi.

Keittiön pöydän äärellä alan mittailla pakastepusseihin annoksia. Lasken päivät ja sen mukaan annospussit. Näin olen tehnyt aina. On sitten helpompi kaataa ruoat veteen suoraan pussista eikä tarvitse mittailla. Ja eikös vaan taas ole joku siinä myös mittailemassa, turpa tötteröllä ja kuolalätäkkö edessä. Ja voin vain aavistella mitä päässä pyörii: ”mulle kans, mulle kans ja katsoitko varmasti, että ruokaa on riittävästi, otitko huomioon, että rasitan itseäni enemmän, joten enemmän myös ruokaa, eheii, ei tuo riitä”.

Se on sitten 1000 kilometriä edessä. Auto hurisee moottoritietä ja kohta on ohitettu Jyväskylä. Pää jalkojeni päällä tuntuu yhä painavammalta ja yritän siirtää jalkojani. Ne eivät liiku, ovat puutuneet ja äijä se vaan jaloissani nukkuu eikä senttiäkään hievahda vaikka kuinka  yritän saada jalkojani sen alta pois. Ehdotan, että laitetaan huoltoasemalla pissatusten ja murkinoiden jälkeen koira takapenkille, oli  se sitten väärin tai ei. Eikä mene aikaakaan, kun sieltä huovan päältä repo rankana uinuva koira kuorsaa.

Vissiin on mennyt viesti perille kun millään huoltoasemalla idässä eikä lännessä eikä myöskään keskellä suomen maata ei ole kertaakaan tullut näiden vuosien varrella huomautuksia koirasta huoltoaseman sisällä kahvistelun ja ruokailumme aikana.  Ja se on hyvä se. Ei tarvitse turhaan selitellä eikä näyttää valjaita ja opaskoirakorttia.  Mitä enemmän me näkövammaiset opaskoirinemme liikumme, sitä luontevammaksi tulee suhtautuminen.

Mitä me tänne tulimme etsimään?  Lapin rauhaa, lunta, hiihtolatuja vaiko työleiriä. Aivan sama, mutta vaihtelu virkistää. Heti autosta ulos hypättyään otti karvainen kaveri ilon irti elämästään. Että se on tuo  lumi sitten ihanaa ja kun se on puhdasta, siinä voi kieriskellä selällään ja puskea itseään eteenpäin maata pitkin, kieriskellä kuin sittisontiainen siinä ihtessään, mutta hälläpä, tuolla karvakaverilla, on alla emäntänsä  juuret ja puhdas lumi ja yllä tähtitaivas.  Ja kun sitä on  pehmeän penkin makuun autossa päästy, niin pitäähän sitä sitten majapaikassa yrittää, onko olohuoneen sohva yhtä pehmeä.

Eija: Talven jälkeen

Huokaus ja helpotus. Kaikki se lumi, koska ja tuhannet lumipaakut, joiden kanssa olemme kuluneen talven aikana tuttavuutta tehneet, ovat valuneet viemäreistä. Tuo kevään lorina, kuin  puhdas puro, on viemäreihin lorisevan veden ääni. Se tuntuu korvissani musiikilta.

Se tuossa talviliikkumisessa on haasteellisinta, että koskaan ei tiedä, mihin jalkansa laittaa. Alla voi olla liukas jää tai sohjoinen ja alta lipeävä epämääräinen mössö. Kyllä minä vaan pohjoisen ihmisenä rakastan oikeita talvikelejä. Sitä, että jalkojen alla lumi narskuu ja natisee. Se on opaskoiran kanssa liikkuvalle ihmiselle parempi alusta kuin nämä  etelän epämääräiset talvikelit.

En minä liukkautta pelkää. Nastakengät ja vaellussauvat ovat siihen hyvät välineet. Mutta tuo epämääräisyys tekee liikkumisesta varovaisen ja töksähtävän. Ja joka kerta perille tullessa saa huokaista kuin olisi suurenki suorituksen tehnyt.

Suurilta suorituksilta ne reitit tuntuvatkin.  Jokainen liikkeelle lähtö on oma tarinansa. Eikä todellakaan tiedä, mitä eteen tulee.  Tässä hiljattain ihan testasin, miten koira huomioi liikkuessaan lumen ja paljaan maan. Ja eittämättä valinta oli aina paljas maa. Se oli silloinkin, kun normireitillä pikku pätkä on polku. Polku, jota aina kuljemme kesät talvet. Mutta nyt polku,  jossa oli lunta sai jäädä. Houkutus paljaan maan leveämmälle kaistalle voitti.  Mukavahan se on  liikkua hetkittäin juuri sataneen lumen päällä. Sen,  jota ei ole vielä tallottu eikä aurattu. Se on kuin  olisi suuressa seikkailussa, vaikka tuttua reittiä kulkisi.  ja  jo muutaman tunnin sisällä sama reitti tuntuu kuin olisi nostotöissä syksyisellä perunapellolla.  yksi askel eteen, kaksi taakse.

Onhan talvessa hyviäkin puolia. Nimittäin, jos kaatuu, niin pehmeämmin maan pinnalle tömähtää kuin  töksähtäisi asfelttia syleilemään.  Ja mukavammalta minusta tuntuu sekin, että  Kassu piehtaroi puhtaassa lumessa vapaana ollessaan kuin se, että tulla tupsahtaa mutavelliltä haisten  rakkauden osoituksiin. Työmatkalla on muutama mukava oja. Kassun mielestä. Ei minun.  Olen yrittänyt välttää vapaaksi päästämistä tällä pätkällä, mutta kun se on siihen tottunut, että saa hetken irrotella ennen kuin  työ taas jatkuu, niin ei sitä  riemua voi  estää omien  mukavuuksien vuoksi. Ei silläkään uhalla, että yksikään taksikuski ei meitä  kyytiinsä huoli ja se, että  seurauksena on  työpaikalle tullessa  koiran puhdistus ja mahdollisesti lappu ovelle että ”pääsy kielletty”. Teks mieli kirjoittaa perään, että ”hajuhaitta”. Vaan ei  kehtaa.

Vaan siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi, kevät on  ihaninta aikaa. Opaskoiran kanssa liikuessa voi tuntea  sen itsenäisyyden lisäksi myös  luonnon omat äänet ja  maasta nousevat tuoksut. Aistia  kevään herkemmin ja aistikkaammin. Istahtaa  juurakolle metsässä liikkuessa, jos sen sattuu huomaamaan tai kalliolle, kun sen löytää. Ja  kuulla metsän äänien lisäksi myös  irrallaan juoksevan oppaansa riemuaskeleet sen viilllättäessä  ohitse hurjaa vauhtia. Tulee hyvä mieli ja onnistumisen ilo, olen tässä, olen osallisena, olen  juuri siellä missä haluan olla.

Minulle on tärkeää itseellisyys. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Tässä hetkessä ja näillä kymmenillä arvostan suunnattomasti sitä, että pääsen ittenäni liikkumaan ja pääsen istumaan sinne juurakolle tai kannon päähän tai joen rantaa yksin, ilman, että  minun täytyy pitää seuraa  avustajalle tai jollekin muulle ihmiselle päästäkseni luontoon. Saan tankata sen kaiken itseeni ja nauttia, aistia ja elää hetkessä.