ARTO: JOULUN AIKAA, LUMEN TAIKAA

Vuosi alkoi taasen kääntyä loppusuoralle. Vähän luntakin tänne etelän maille saatiin, tosin taitaa olla kohta taas loskaa. Lumitassuinen Kimi on sitten taas loskasta märkä sieni. Vuosiakin Kimi kerkesi täyttämään, viisi vuotta tuli mittariin. Tokihan lahjan poika sai, paketin uunilenkkiä. Lisäksi tämä vuosi on siitä poikkeuksellinen, että tämä on ensimmäinen vuosi kun emme Kimin kanssa ole kertaakaan eksyneet. Lieneekö poika jo niin rutinoitunut tai sitten minun suuntavaistoni on parantunut, ehkä molempia. Reilu kaksi vuotta on opettanut sekä minua että koiraa, meistä on tullut melkoinen parivaljakko.
Uuttakin vuosi toi tullessaan, 21.11 minusta tuli isä. Poika tosin on keskoskaapissa vastasyntyneiden teho-osastolla, mutta onneksi kaikki on hyvin ja vahva miehen alku siellä on kasvamassa. Siinäpä on Kimilläkin ihmettelemistä kun poika tulee kotiin ja saa jalat alleen. Rauhallinen Kimi onneksi on, joitakin vuosia sitten kaverini kymmenen kuukauden ikäinen tyttö veti Kimiä korvista, mutta eipä koira ollut moksiskaan. Vaan tarkkana pitää olla, kukapa sitä pitkään tykkää jos korvista vedetään.
Joulukin jo porstuassa odottelee vuoroaan. Voi sitä hetkeä kun kinkku menee uuniin, Kimin viihtyminen keittiössä lisääntyy kummasti. Tokihan pienen siivun pitää tuosta herkusta koiralle antaa, tosin sormien kanssa pitää olla varovainen, kinkku kas kun katoaa todella nopsaa kädestä herran suuhun.
Joulua vietämme kylpylässä. En ole Kimin kanssa kaksin ko. alueella liikkunut, mutta nyt olisi tarkoitus kokeilla. Saas sitten nähdä tuleeko se eksyminen sitten siellä, vai hoitaako poika homman tyylikkäästi eikä yritä mitään koiruuksia. Ei tosin kannata, se kun saattaa vaikuttaa siihen mitä pukinkontista poitsun makeisiin suihin nousee.
Koirakko Arto ja kultainen opas Kimi toivottaa lukijoille rauhaisaa joulun odotusta.

Arto: Lumitassut

Kalenteri ilmoittaisi että on marraskuu. Ilmassa on kieltämäti talven tuntua, aamuisin varsinkin alkaa olla todella koleaa, lumikaan ei enää liene kaukana täällä etelässä. Vaikka suosikkivuodenaikani ovat varhaiskevät sekä myöhäissyksy, pidän myös talvesta, 5-10 cm lunta ja muutama aste pakkasta, mikäs on tuolla kulkea. On aina oma mielenkiintonsa astua Kimin kanssa ulos ensilumien aikaan, tuolla kehvelillä kun on ollut tapana eksyttää minut kun lunta on tullut sen verran paljon että sitä riittää kinoksiksi asti. Jotenkin sitä hämmentyy kun tutut reunat ovat kinosten alla ja sitä luottaa vain siihen että Kimin suuntavaisto pelaa. Onneksi ei kovin kauas olla koskaan jouduttu ja BlindSquare tarvittaessa vie oikealle reitille, mutta kyllä se aina vähän itseään harmittaa että taas se minun ajatus pääsi karkaamaan. Josko tänä vuonna olisin hereillä ja pitäisin reitin paremmin mielessä. Tosin Kimi on siitä metka että kun se yksi eksytys on tehty, saa olla minkälainen umpihanki tahansa, reitiltä ei enää toista kertaa poiketa, tai noh vannomatta paras.

Kimille lumi on mieluinen elementti. Ensilumeen liittyy myös se pakollinen ”lumihepuli”, eli lumessa kieriskellään ja möyritään, nokalla nostetaan lunta ja se sitten ravistellaan pois. Tähänkin riittää se yksi kunnon möyryäminen, kun kerran saa kunnolla hyöriä ja pyöriä, on se sitten nähty ja kiinnostus hankeen laimenee. Marraskuu on myös Kimin juhlakuukausi, 28. päivä on poitsun synttärit ja tänä vuonna tulee jo viisi vuotta mittariin.

Koska Kimi on Kultainennoutaja, tahtoo suojalumesta tulla pienoinen riesa. Lumikokkareet pakkautuvat tassukarvoihin ja varpaiden väliin, kipeää ja epämukavaahan moinen on ja kulkeminen usein hidastuu. Parhaimmillaan Kimi on pistänyt maahan maate ja näin ilmoittanut että liike jatkuu vasta kun kokkareet on kaivettu tassuista pois. Tervetuloa siis pakkanen, lumitassut ja mukavan kirpeät ilmat. Joulukin on hiljalleen tulossa. Toivon vain että ei olisi samanlainen sää kun viime jouluaattona, +7 astetta ja tihkusade ei oikein jouluntuntua luonut kun Kimin kanssa käytiin kävelemässä.

Arto: Turistina kotikaupungissa

Kun pyydetään nimeämään kaupunginosia Tampereella, lienee kaksi sellaista jotka heti tulevat mieleen: Hervanta ja Pispala. Kimin kanssa vierailimme jälkimmäisessä tässä hiljattain. Pispala on harjumaista aluetta, eli portaita ja pitkiä sellaisia riittää, samoin jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Pispalahan muuten on siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että pienellä alueella asuu kolme Juha Vainio -palkinnon saajaa: Heikki Salo, Mikko Alatalo ja Pauli Hanhiniemi. Emme toki näiden mestareiden rauhaa menneet häiritsemään, vaan annoin Kimin juoksennella metsässä ja nuuskia uusia tuoksuja. Myös Lauri Viita oli Pispalasta lähtöisin ja asusteli siellä aikoinaan. Vielä tänä päivänä Pispalasta löytyy Lauri Viita -museo sekä -muistomerkki, jossa Kimin kanssa poikkesimme. Näkevälle kohta on varmasti komea. Näköispatsas seisoo runosiipineen yhdellä korkeimmista harjuista ja sen sivuille aukeaa kaksi eri järveä, toisella puolella Pyhäjärvi ja toisella Näsijärvi. Pispalan toinen piirre on kapeat kadut. Mutta mikäs se on Kimin kanssa kulkea, suhteellisen hiljaista tällä kertaa oli. Kimi tietysti olisi toivonut, että olisimme matkaamme jatkaneet Vaakon nakille, josta saisi kuuman koiran. Se on munkki, jonka välissä on makkara. Mutta ehkäpä ensi reissulla sitten. Nyt kyläilypaikassa isäntä puolisoineen nautti kahvipöydän antimista ja koira luomunaudanlihasta.

Kuvassa Arto ja Kimi Lauri Viidan muistomerkillä Pispalan harjulla.

arto_pispalanharjulla

Arto: Uusi syksy, sama koira

Otsikoksi meinasin laittaa ” uusi syksy, vanha koira”, mutta selkäni takaa pediltä kuului huokaus. Lieneekö vain unissa tehty vai Kimin kommentti, olkoon siis tuo mikä on. Illat pimenevät, ja kylmä tuuli on alkanut puhallella. Pihlaja tarjoaa linnuille marjojaan. Syksy alkaa kutoa maata talvikuntoon. Vuosi sitten näihin aikoihin oli vaellusreissu Ylläkselle edessä. Tänä vuonna suunnitelmissa oli käydä kokeilemassa Koli, mutta se projekti siirtyy. Palasimme yhteen entisen puolisoni kanssa, lisäksi kämppään ilmestyi kaksi kissaa. Tosin nämä veijarit olivat jo entuudestaan Kimille tuttuja, joten tuttavuutta ei tarvinnut sen kummemmin hioa. Välillä nukutaan samassa pedissä, välillä kissa nukkuu Kimin pedissä ja herra itse lattialla. Ruokarauhaa Kimi osaa kunnioittaa, ja kun veijarit aterioivat, ei Kimi mene häiritsemään. Toinen kissoista yritti pari päivää sitten kokeilla Kimin kupille herran kanssa samaan aikaan, mutta kerta haukahdus teki asian selväksi, että tämä ei ole jaettavissa. Taisi uskoa  kerrasta. Muutoksen tuulet hiljalleen ovat alkaneet puhaltaa. Kaksi vuotta olemme kulkeneet tuttuja reittejä, ja ne ovat jo niin tuttuja, että jopa unissaan ne osaa. Vaan kun alkuvuodesta 2017 perheeseemme tulee lähetys kuljetusyhtiö Haikaralta, onkin edessä  aikas erilainen kevät. Ehkä muutto isompaan asuntoon, opettelua vauvan hoitoon ja uudet reitit Kimin kanssa. Onneksi kokemusta koiran kanssa kulkemisesta alkaa olla jo sen verran, että navigaatioohjelman ja peesauksen avulla saamme uudet ympäristöt nopsaakin haltuun.

Arto: Vapauden hurmaa

Alku aina hankalaa, sanotaan. Äitienpäivänä kokemani seikkailu lannisti minua vain reilun viikon. Eräänä aamuna sitten ajattelin että kokeilenpas uudestaan, kuinka minun käy. Ensin lähtö pihasta ja tutut käännökset  ja suoraa baanaa, välillä koira puskaan tarpeille ja taas jatketaan. Periaatteessa ajattelin, että olen kartalla, mutta jokin takaraivossa hankasi, että mitä jos ei sittenkään.

Puoli tuntia siitä, kun olin koti-oven sulkenut, seisoin tuon tutun oven luona. Olimme onnistuneesti suorittaneet ensimmäisen yhteisen lenkin ja vain kaksistaan. Olin onnistunut, voi sitä riemun määrää. Niin. Jos oikein muista, tuo oli vain ainoa kerta, jo seuraavalla lenkillä eksyimme, mutta löysimme helpommin kotiin kuin aiemmalla kerralla. Mutta pää oli avattu ja onnistuneita lenkkejä alkoi hiljalleen tulla. Se vapaus, mitä olin hakenut, oli nyt toteutumassa. Tervetuloa itsenäinen liikkuminen.

Toisinaan luotin koiraan, toisinaan piti turvautua salaiseen aseeseeni, puhelimeen ladattuun navigaatioohjelmaan. Mutta yhtä kaikki, tästä oli hyvä tassutella kohti viimeisiä kotikoulutuspäiviä kouluttaja Juhan tarkan silmän alla ja sitä tärkeintä eli käyttöönottotarkastusta. Tuo hetki, joka sinetöisi uuden elämämme yhdessä alkaneeksi.

Kuvassa Arto ja Kimi metsälenkillä.

arto_heinakuu

Arto: Ensimmäiset tassuniskut kotona ja reissussa

Huhtikuun 17. 2014. Tampere kylpee aamupäivän valossa, ja kiirastorstai on hiljalleen käynnistynyt. Yhteistoimintakurssi takana ja varsinainen arkitoiminta edessä. Ensimmäiset tassuttelut uudessa ympäristössä koiralle ja uutena tilanteena minulle. Ensimmäinen lenkki tosin meinaa jo nostaa tuskanhikeä pintaan. Haahuilen koiran kanssa kävelytietä eestaas kuin humalainen, syrjästä ei tietoakaan. Koira siis hoksasi, että vaikka silmät ovat takana, nyt voi pikkuisen pistää ukkoa koetukselle. Olenhan minä tämän reitin opetellut kepin kanssa, mutta mites tämä nyt näin huonosti menee? Suunnastakin on vain varovainen haju, kuka repi kartan päästäni? Opinko minä muka kulkemaan Kimin kanssa kaksin? Continue reading

Arto: Kun ensi kerran tulee tassu sydämeen

”Olis kultainennoutajauros vapaana, tosi kiva kaveri. Että mikä sun aikataulusi on?” Istuin kaupan yleisellä penkillä, suihkunraikkaana kuntosalilta tulleena ja kokoukseen menossa, piti vain ensin hakea vähäsen evästä. Sitten tuleekin Herttuaisen Juhan soitto. Kokous vaihtuukin junalipun ostoon ja kotona pakkaamiseen. Seuraavana aamuna istuin junassa matkalla Kuopioon. Mieli seilaa jännityksen ja riemun välillä. Kuinkahan minun käy? Kokemusta koiran kanssa kulkemisesta saati hoidosta ei juurikaan ole. Continue reading

Arto: Ensimmäinen kerta

Voi että, olisinpa tiennyt, mitä oli edessä, kun äitienpäivän aamuna 2014 suljin kotioven. Olin päättänyt kokeilla lähteä Kimin kanssa kaksin lenkille. Alku lähti lupaavasti, Kimi kääntyi alussa ihan oikein, kappaleen matkaa käveltyämme tuntui siltä, että en ole varma sijainnista. Jälkiviisaana voin todeta, että suunta olisi ollut oikea ja todennäköisesti kaikki olisi mennyt paremmin, jos olisin luottanut vaistooni ja koiraan, mutta pysäytinkin ohikulkijan ja kysyin, missä kohtaa seisoimme. Continue reading

Arto: Karvainen, kultainen, kallisarvoinen

 

Pietarsaari. Helmikuu 2006.

Olen kesällä 23 vuotta täyttävä kaveri. Vakituinen työpaikka, ja omassa vuokra-asunnossa olen asunut pari vuotta. Säästössä on rahat ajokorttia varten. Reippain mielin siis autokouluun. Mutta huhtikuu 2006 tuokin ajoluvan sijasta jotain muuta. Kasvain selässä, kävelykyvyn menetys ja raskaat syöpähoidot. Syyssateiden mukana näön hiljattaista heikkenemistä ja joululahjana vielä näön romahtaminen. Helmikuussa 2007 viimeinen niitti. Yksi lääke on keskushermostossa aiheuttanut myrkytystilan ja näköhermot ovat lähes täysin tuhoutuneet. Seuraavat vuodet ovat uuden elämän opettelua, takaisin kävelemään ja tutustumista valkoiseen keppiin. Continue reading