Eeva: Unnan tavallinen päivä osa 2

Siitä sitten vain nelikaistaisen Sammonkadun yli suojatietä pitkin. Hyvä hyvä Unna! Kadun ylitys sujuu mallikkaasti. Lähtötolpalta leveän kadun toisella puolella olevan äänisummeritolpan kylkeen. Vaikka tuosta on menty satoja kertoja, minua vähän pelottaa. Liikenne on vilkasta ja autojen äänet kuulostavat voimakkailta. Kamikaze juoksu siis yli leveän kadun ja matka jalkakäytävää pitkin kohti apteekkia.

Unnalle tarvitsee sanoa vain APTEEKKI, niin sinne mennään hurukyytiä. Toki ylimääräistä nuuskimista siinä välillä. Pakko vetää hihnasta kauemmaksi seinän vierestä ja komento EI NUUSKI! Apteekkiin mennessä ei kuitenkaan ilmene niin paljon nuuskimista kuin normaalisti. Apteekki on Unnan lempiosoite.

Avaan oven Unnan kuonon yläpuolella olevasta kahvasta ja jo tuoksusta tunnistan, että hyvin löytyi tälläkin kerralla apteekin ovi. Taputukset Unnalle ja sisään siitä molemmat.

Meidät tunnetaan siellä jo nimeltä, niin paljon olemme siellä näiden kahden vuoden aikana käyneet. Henkilökunta tulee heti kysymään mitä tänään saisi olla. Unna istahtaa ilman käskyä viereeni ja siinä ovimatolla seisten meitä palvellaan kuin kunniavieraita konsanaan. Ostosten tultua siirrymme kassalle maksamaan, ja silloin Unna alkaa heiluttaa häntäänsä hurjasti. Nyt sitten tapahtuu se Unnan mielestä paras juttu. Henkilökunta suorastaan kilpailee, kuka saa antaa sille koiran keksin. Eka kerrasta alkaen, on sovittu, että Sammon apteekissa saa Unnalle antaa makupalan. Kyseinen apteekki on niin sanottu koira-apteekki. Siellä on luukku, josta koiran kanssa kulkevat ihmiset voivat ostaa tuotteita. Koirankeksejä on aina varastossa. Me Unnan kanssa saamme tulla sisälle ovesta ja syy Unnan apteekkirakkaudesta selviää tuossa makupalavaiheessa. Luultavasti Unna menisi iloisesti apteekkiin jo ilman makupalaakin, mutta henkilökunnalle on todella mieleistä saada antaa sille herkkukeksiä.

Nopea hotkaisu ja ihanuus on ohi. Tavarat repussa lähdemme ulos. Henkilökunta haluaisi välttämättä tulla avaamaan meille ulkooven. Sen olen kieltänyt. Menisi aivan sähläykseksi jos ovella pyörisi kovin moni ihminen ja yksi koira yhtäaikaa.

Ulos päästään ja yritetään lähteä takaisin kotiin. Yritykseksi se menee joka kerta apteekista lähtiessä. Unnan mielestä kannattaisi mennä apteekkiin uudestaan. Saan sen liikkumaan pari metriä ja sitten Unna pysähtyy ja pää kääntyy apteekin oven suuntaan. Usein Unna on käännettävä käsivoimalla kotiinpäin. Matkan teko on hidasta ja tassut tuntuvat liimaantuvan asfalttiin. Hohhoi! Onneksi keksiherkkuja ei ole saatavana missään muualla. Varmasti olisimme joka reissulla jonkun liikkeen ovella, jos joka liikkeessä olisi lupa antaa jotain hyvää. Kotimatkan alku kestää kauan. Noin sadan metrin päässä vasta Unna antaa periksi. Tassut liikkuvat siinä vaiheessa jo reippaammin. Nuusku on kotimatkalla vielä kovempaa kuin tullessa, mutta kotiin on joka kerta päästy.

Tuona tavallisena päivänä jouduin nostamaan Unnan kuonon maasta ylös kymmeniä kertoja. Eräs tuntematon rouva tuli viereen ja kysyi, että onko sillä koulutusvaihe vasta menossa? Sanoin, että luultavasti koulutusta riittää tämän kanssa hamaan vanhuuteen saakka.

Kotiin päästyämme soitin Unnan kouluttajalle ja kerroin jälleen tuosta nuuskimisesta. Unnalla on ollut alusta saakka hyvin voimakas nuusku nenässään. Aluksi käytin kouluttajan ohjeen mukaan jopa kuonopantaa. Sen kanssa oli helppo nostaa kuono ylös maasta. Kauan se ilo ei kestänyt. Unna oppi ottamaan kuonopannan pois kuonon ympäriltä. Vasentassu-oikeatassu-vasentassu-oikeatassu vuorotellen kävi pannan reunassa ja niin panta lipsahti pois. Oli pakko lopettaa pannan käyttäminen. Unna päätti itse niin.

Unna on ihastuttava tepsukka. Pahimmaksi epäkohdaksi on koitunut tuo voimakas nuuskunuusku. Kukahan keksisi kunnon päitset kuonopannan tilalle. Taidan lähteä hevoskauppaan tutkimaan löytyisikö sieltä päitset joita ei niin vain tassuilla riisuta.

Eeva: Unnan tavallinen päivä, osa 1

– Taas Unna tuli minua vastaan mustat huopatöppöset jalassa ovelle, kun tulin töistä kotiin aamulla kuuden aikaan, kertoi Juha aamukahvipöydässä. Juha on asuinkumppanini ja tekee usein yövuoroja. Hänen mielestään Unnan tassut näyttävät mustilta huopatöppösiltä.

Siitähän ne Unnan tavalliset päivät yleensä alkavat. Tervehdittyään Juhan, Unna painuu takaisin nukkumaan omaan pesäänsä. Unna nimittäin tietää jo, että minä en lähde aamulla ulos sen kanssa, ennen kuin olen saanut kahvit juoduksi. Se nousee ylös vasta siinä vaiheessa, kun minä alan pukea vaatteita päälleni. Pukeminen on sille merkkinä, että kohta saa aamuruoan ja sitten lähdetään ulos. Kantapään takana kulkemista riittää siihen saakka, kunnes annan kuivamuonaa ruoaksi lohiöljyn keralla. Syöminen kestää puoli minuuttia ja sitten valjaat niskaan ja menoksi. Aina ennen valjaita, Unna hakee olkkarista lelun suuhunsa. Joka-aamuinen seremonia on tuoda lelu minulle.

Aamulenkkimme on yleensä kahden tai kolmen kilometrin pituinen. Tämä päivä josta nyt kerron alkoi kauppareissulla. Unnalla valjaat ja minulla reppu selässä lähdimme lähimpään kauppaan. Kauppaan mennessä joudumme kulkemaan katuja pitkin. Unnaa se ei näytä haittaavan. Reitillä on useamman kadun ylitykset. Ylityksiä helpottavat äänisummerilla varustetut liikennevalot. Ylitykset sujuvat nykyisin oikein hyvin. Liikennevalotolppien näyttäminen on hyvin mieleistä. Unna vie kuononsa ihan kiinni tolppaan. Ilmeisesti siitä tulevat kehut pitävät tolpan näyttämistä hauskana leikkinä. Kauppaan mennessä on onneksi nurmikoita johon voi käydä hoitamassa luonnolliset tarpeensa. Tosin Unna on huomannut, että minua on helppo narrata. Se yrittää mennä nurmikolle aina muutaman metrin välein. Jatkuva koulutus on keskeyttää nuuskiminen. Toisinaan nuuskimista riittää aivan liian kanssa. Joudun huomauttamaan useampaan kertaan, ettei kenelläkään voi olla koko ajan vessahätä. Joskus on nostettava kaulapanta korvien taakse, että saadaan nuuskiminen vähemmäksi.   

Ovi-sanalla löytyy kaupan porras ja ovi helposti. Sisälle päästyämme pysähdymme kaupan ovelle ja minä huhuilen että huomenta kassalle. Saatuani vastauksen pyydän apua tavaroiden etsimiseen sitten, kun pienen kaupan ainoalla työntekijällä on hetki aikaa. Tuossa pienessä kaupassa meidät jo tunnetaan ja apu löytyy helposti. Mitään isoja määriä en sieltä osta, mutta usein on joku kodin tarvike lopussa ja on mentävä hakemaan sitä tai tätä.

Unna menee makuulle viereeni, laittaa etutassut ristiin ja odottaa tyytyväisenä kunnes siirrymme kassalle maksamaan. Siinä vaiheessa Unnan nenä tahtoo pyrkiä nuuskimaan myyjää tai joskus toista asiakasta. – Hihihihi, ei se haittaa. Kaikki koirat tykkäävät minusta, on useimpien ihmisten vastaus Unnan tervehdykseen. Sitten taas käsky istumaan, että saan maksettua ostokset. Sen ajan Unna taas vajoaa makuulle lempiasentoonsa tassut ristissä maaten. Pakatessani tavaroita reppuun täytyy Unnaa muistuttaa, että pitää malttaa odottaa. Matkan jatkaminen on niin tärkeää sen mielestä, että täytyy pyrkiä ovelle jo ennen minun joutumistani.

Kun saan repun pakattua ja nostettua selkään, annan käskyn – ulos. Ovi löytyy ja kaksi porrasaskelmaa ulkopuolella sujuvat reipasta vauhtia. Joskus vähän liiankin reippaasti. Pysähtyminen portaiden yläpäässä kuuluisi opaskoiran tehtäviin, mutta välillä portaiden näyttäminen unohtuu. Silloin portaat joudutaan ottamaan uusiksi. Tutussa paikassa voi helposti kouluttaa tuollaisia oppaalle tärkeitä asioita.

Päästyämme kadulle muistan yhtäkkiä, että tänäänhän on mentävä myös apteekkiin. Sanon Unnalle, että apteekkiin on mentävä. Apteekki on Unnan mieleisin paikka Tampereella. Siitä paikasta se säntää naksuttavien liikennevalojen luo ja näyttää taas kuonolla valotolpan.

Apteekkikäynti onkin sitten taas toisen jutun paikka. Jatketaan tuon päivän kulkua seuraavassa blogissa viiden viikon kuluttua. Tapaammeko silloin uudestaan hyvät lukijat?

Kuvassa Juha ja Unna. Unnalla on mustat huopatöppöset aina jalassa.

juha ja unna 15.8.2016 002 rajattu

Eeva: Qira on poissa

Nyt on hetki ja aika kertoa Opas-Qirasta. Qira tuli oppaakseni vuonna 2008. Se oli siro ja kaunis, vaalea labbis.

Qira oli suloinen koira. Sanoin sitä pelkuriraukaksi, koska Qira pelkäsi isoja koiria, uudenvuoden raketteja, isoja möyryäviä koneita ja kaikkea poikkeavaa. Sanoin sitä myös leikilläni hulluksi koiraksi, koska opastaessa Qira  ei keskittynyt työhönsä. Se tavallaan hypppi ilmassa kuin heinäsirkka. Remmi oli aina ääriasennossa niin, että kaulapanta kuristi sen kurkkua. Kouluttajan kanssa yritettiin saada jännitysveto pois. Ostettiin Qiralle metallinen ketjupantakin. Qira ei piitannut, vaikka ketjupanta kiristi sen kurkkua. Se vain kiskoi ja kiskoi. Ketjun lenkit ruksahtelivat toistensa yli, ja koiran hengitys enää vain pihisi. Qira ei piitannut pannan kiristymisestä, mutta minä en sitä voinut kestää. Hylkäsin metallipannan, ja yritimme pärjäillä normaalilla nahkaisella pannalla. Opastaminen ei oikein koskaan mennyt kohdalleen. Qira vain ei jaksanut keskittyä. Iloisena se oli aina valmis lähtemään lenkille, mutta ilo oli vain Qiran tunnetila. Minun hermoni eivät kestäneet ainaista eksymistä ja ainaista remmin päässä rempomista. Luulen, että Qiralla oli koirien ADHD! Viisi vuotta se oli oppaanani. Lopulta oli tehtävä rankka päätös. Luopuminen Qirasta oli vaikeaa. Silti se oli oikea päätös opastuksen kannalta. Mukavaksi tuo päätös koitui lopulta Qirallekin. Se pääsi 7-vuotiaana eläkekoiraksi ihanaan lapsiperheeseen. Qira oli rakastanut aina lastenlapsiani. Kaksi vuotta sitten se pääsi onnellisena perheenjäseneksi lähiseudulle. Leikkikaverina se vietti aikaa kolmen koululaisen kanssa kuin myös perheen vanhempien lenkkikaverina.

Niin kuin jokainen tietää, on labradorinnoutajilla pohjaton ruokahalu. Qiran ollessa ensimmäisiä päiviä luonani, se varasti ruokapöydältä suurella vaivalla paistamani Homburger hauen. Putipuhdas lautanen vain nökötti pöydällä. Onneksi olin ihan lähellä ja sain sen kiinni itse teosta. Tuo yksi ainoa kerta riitti Qiralle varastamisesta. Koskaan sen jälkeen ei mitään ruokia kadonnut ilman lupaa. Yleensä varastamisesta pois kouluttaminen on labbisten kanssa vaikeaa ja vaatii monet monet moittimiset eikä sittenkään asia ole ihan varmaa. Qira kuitenkin uskoi tuon asian kerrasta. Qira siis tiesi, ettei se saa ottaa pöydältä ruokaa omien nautintojensa takia. Sen sijaan Qira saattoi tuoda vieraina oleville ystävilleni makupaloja. Kerrankin sisareni miehineen oli meillä kylässä. Laitoin keittiöön kahvipöydän valmiiksi. Pullalautaselle kolme sokerimunkkia ja kahvinkeitin tippumaan. Siinä kahvin valmistumista odotellessa menin olohuoneeseen juttelemaan vieraiden kanssa. Hetken kuluttua sisareni kysyi, että mitä varten tuo koira istuu meidän edessä munkki suussa ja heiluttaa häntää? Pyytääkö se lupaa syödä tuo munkki? Kiltisti Qira antoi kuolasta märän munkin minulle. Se ei aikonutkaan syödä sitä. Olipahan vain hakenut sen keittiön pöydältä. Luultavasti se sillä tavalla kutsui vieraita kahville. Ei Qira tyhmä ollut. Aina vieraat kahville kutsuttiin ja tuo oli sen tapa esittää kutsu kahvipöytään. Silloin en oikein tiennyt pitäisikö moittia vai kehua. En tehnyt kumpaakaan ja kai siitä johtuen Qira kutsui myöhemminkin vieraita kahville samalla tapaa. Paahtoleivän pala suussa, molemmilta puolin suuta leivänpala näkyen se istui erään toisenkin vieraan edessä. Syönyt se ei herkkupaloja mutta esitteli niitä vieraille kohteliaasti!   

Eräs toinen pieni pahe Qiralla oli, enkä saanut sitä kitkettyä pois millään koulutuksella. Qira nimittäin nautti sohvalla löhöämisestä. Aina kun tilaisuus avautui, se meni sohvalle. Vähitellen se oppi, ettei kannata pyrkiä lempipaikalleen minun ollessani lähellä. Välillä Qira jäi yksin kotiin pariksi tunniksi. Sepä oli liian houkutteleva tilaisuus. Kotiin tullessa makasi Qira poikkeuksetta eteisessä, vessan oven edessä. Häntä heilui ja hännän paukutus oveen ja seinään oli hirmuista. Se aivan kiemurteli yrittäessään saada huomioni pois tehdystä, kielletystä elämyksestä. Qira ei ymmärtänyt, että tuollaisella käytöksellä se kertoi heti minulle, tehneensä jotain kiellettyä. Tiesin mennä kokeilemaan sohvaa ja aina siinä oli koiran kokoinen lämmin paikka. Näkevälle tuo asia varmistui myös tummatekstiilisen sohvan vaaleiden karvojen muodostelmasta sohvan tyynyllä.

Qiraa oli pakko rakastaa. Kotona se oli rakastettu samoin uuden perheensä keskuudessa. Lemmikkinä Qiran voittanutta ei ole olemassakaan.

Eilen sitten, 28 kesäkuuta 2016 sain suruviestin Qiran uudelta perheeltä. Lymfooma ja sydämen vajaatoiminta näännyttivät kuulemma Qiran lyhyessä ajassa. Qiralle oli annettava lopullinen lepo vakavien sairauksien takia.

Qira on päässyt matkalle maksalaatikkomaahan, jossa sokerimunkit kasvavat puussa. Niitä voi syödä niin paljon kuin hyvältä maistuu.

Jää hyvästi Qira. Kyyneleet, joita nyt vuodatamme, olkoon matkalippuna viimeiselle matkallesi!

Kuvassa Qira ja Vilho kuusi vuotta.

”Qira on melkein kuin minun sisko.”

Qira

Eeva: Rilla

Yksi minun opaskoiristani oli Rilla nimeltään. Rilla oli nätti kuin karamelli. Pienikokoinen ja hunajanvaalea veijari. Parivuotiaana muksuna se annettiin minulle Nitan seuraajaksi.
Yhteistyökurssi meni miten kuten läpi. Saimme käyttöönottotarkastuksessa paperit oppaan työtä varten. Kotioloissa kuitenkin alkoi ilmaantua monenlaisia vaikeuksia. Rilla juksasi minua joka käänteessä. Asuimme siihen aikaan maalla, missä koiran pystyi päästämään vapaaksi pihalle. Rilla nautti vapaudesta täysin siemauksin. Kauaksi se ei pihasta lähtenyt, mutta luoksetulo vapaudesta ei sujunut toivotulla tavalla. Continue reading

Eeva: Lenkillä sattuu ja tapahtuu

Aina ei ole sosiaalisesti myönteistä olla sokea ja hänen opaskoiransa. Sattuu joskus aikamoisia noloja tilanteita. Sokea ei välttämättä tiedä, missä ollaan ja mitä tapahtuu ja koira ei ihmisten toiveista piittaa ja näkevä kanssakulkija voi kokea saman tilanteen aivan sopimattomana. Tässä eräs esimerkki siitä miten kolmiyhtälön intressit voivat mennä ristiin rastiin. Sokea luulee kaiken olevan hienosti, koiran mielestä kaikki on hienosti ja näkevän mielestä tilanne on aivan sopimaton. Continue reading

Eeva: Matkaileva Rosy

Tänään haluan jakaa kanssanne pari muistoa opaskoirastani Rosysta. Rosy oli kumppanini kahdeksan vuotta, vuodesta 2000-2008. Rosy oli kultaisen noutajan ja Labradorinnoutajan risteytys. Kysyin kouluttaja Juha Herttuaiselta, että onko Rosy sekarotuinen koira. Juha vastasi ettei ole missään tapauksessa. Rosy on R-koira. Siitä lähtien lakkasin käyttämästä alentavaa nimitystä -Sekarotuinen, Rosy oli siis hieno R-koira! Continue reading

Eeva: Rahakoira Unna

Minun kahdeksasta opaskoirastani vain kolme on tykännyt noutaa pyynnöstä tavaroita. Kaikki kahdeksan ovat olleet noutajia rodultaan, mutta noutaminen silloin kun sitä pyydetään, ei ole ollut kovinkaan mieleistä kaikille. Nitta, ensimmäinen oppaani tykkäsi noutaa. Kunhan sanoi sanan lenkille, vaikka kesken muun puheen, lähti Nitta kiireesti hakemaan remmiänsä. Naulakossa roikkuva remmi oli hiukan haasteellista saada alas. Vähitellen Nitta oppi hyppäämään remmin alapää suussaan ja helposti remmin lenkki luiskahti naulasta lattialle. Continue reading