Sanna: Me olemme me

Vuosi on vierähtänyt ja nyt on viimeisen postauksen aika. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon on jäänyt kertomattakin, mutta matka on ollut antoisa. Toivottavasti lukijatkin ovat nauttineet tästä opaskoirallisesta tilkkutäkistä, jonka blogiryhmämme on esille leväyttänyt.
Vuoteen ehti mahtua vielä yksi kohokohta. 10.-11.12. pidettiin opaskoiraväelle seminaari Loma- ja kurssikeskus Lepolassa. Alkuperäinen luennoitsija Helena Telkänranta joutui viime hetkellä peruuttamaan tulonsa ja aluksi tunsin itseni hyvin pettyneeksi. Olinhan odottanut tätä todella paljon. Tuuraamaan hyppäsi vauhdilla eläintenkouluttajaopettaja Miia Kantinkoski ja myöntää täytyy, että pettymykseni suli nopeasti.
Parin päivän aikana saimme kuunnella mielenkiintoisia luentoja, jotka sitten purettiin keskustelun kautta. Käytännön harjoituksiakin tehtiin esim. palkitsemisesta ja koiran rauhoittamisesta. Tilanne oli oppaille todella haastava, koska Lepolan salissa oli ainakin sunnuntaina 16 koiraa ja kolmisenkymmentä ihmistä. Omallekin keskittymiskyvylle hälinä kävi kovasti, joten en yhtään ihmettele, että Pilvi oli täysin poikki.
Vaikka viikonloppuna itselleni ei tullut varsinaisesti paljoakaan uutta asiaa, jo pelkkä näkökulman vaihto toi ajateltavaa. Sekin on havainto, että on osunut joskus oikeaankin koiransa kanssa. Makupalojen käyttämisestä en ole mieltä puoleen enkä vastaan. Jokainen tehköön niin kuin parhaaksi kokee. Itse en käytä niitä kuin ani harvoin. Siksipä oli hienoa, kun Miia kertoi erilaisista palkitsemistavoista. Hänen pointtinsa oli se, että pitää oppia tuntemaan koiransa ja se, mitä koira tahtoo palkkioksi.
Labradoreille ruoka on yleensä melkoisesti mieleen. Harjoittelimme siis makupalan kanssa palkitsemista. Pipariksi meni meillä. Pilvi ei edelleenkään pidä herkkuja mitenkään tavoiteltavina. Makupalanyrkin sijaan se valitsi käden, jossa ei ollut kuin silitystä. Muiden uskon saaneen hyviä ahaa-elämyksiä harjoituksen aikana.
Alkuvuoden huolten ja läpi kulkemiemme kokemusten myötä Pilvi ja minä olemme taas kokonaisempi koirakko. Seminaariviikonloppuna käsitin myös sen, ettei minun tarvitse nolostella sitä, että olemme niin kiintyneitä toisiimme. Mitäs siitä, että minä olen Pilville se paras palkinto. Jokapäiväinen toimiva elämä on minulle palkinto. Vaikka vanhenevan opaskoiran työskentelyajasta ei voi tietää, voimme onnellisina nauttia jokaisesta jäljellä olevasta päivästä. Me olemme ME.
Joululoma maaseudun rauhassa odottaa. Kiitän Pilvin ja minun mukanakulkeneita kuluneesta vuodesta. Toivotan kaikille  hyvää ja lämmintunnelmaista joulun aikaa ja paljon riemukkaita hetkiä vuodelle 2017!

Kuvassa tonttulakkiin sonnustautunut Pilvi toivottaa lukijoille hyvää loppuvuotta.

Sanna: Patikkapäivä

Lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina osallistuimme Päijät-Hämeen Näkövammaisten, Päijät-Hämeen Munuais- ja maksayhdistyksen ja paikallisen opaskoirakerhon järjestämälle patikalle. Kokoontuminen oli Loma- ja kurssikeskus Lepolassa ja suuntana oli Kaarlammen laavu Viuhan luonnonsuojelualueella. Aurinkoinen syyssää suosi 19 matkaan lähtijää. Alun nimenhuudon ja pienen organisointisähläyksen jälkeen väki saatiin jaetuksi kahteen ryhmään, lyhyempää ja pidempää kautta laavulle kävelijöihin. Lähdimme pidemmälle reitille, koska patikoimaanhan sitä oli tultu.

Alkumatkasta ei ehkä osuttu ihan suorimmalle reitille, mistä johtuen porukasta kuuluikin vähän mutinaa. Kartan ja paikallisten avulla suunta kuitenkin löytyi. Harhaannuksen johdosta saimme kulkea myös pienen pätkän polkua, vaikka alunperin reitin piti olla vain tasaista kulkua. Minulle ja Pilville se oli mieluista. Kuljemme poluilla päivittäin ja yleensä seuraan silloin Pilvin perässä hihnassa. Hihna on vain tuntumalla ja saan siitä suunnan. Juurien ja kivien yli joudun nostelemaan jalkani ihan itse, mutta systeemi toimii hyvin.

On käsittämätöntä, kuinka metsä nielaisee nopeasti asutuksen äänet. Pian jäljellä ei ollut kuin luonto itse ja tietenkin retkeläisten rupattelu. Aamuisen koleuden perusteella olin minäkin pukeutunut vähän liian lämpimästi. Laavulle noustaan jyrkkä mäki, jonka päälle päästyä oli jo melkoisen kuuma.

Lyhempää reittiä kulkeneet olivat jo ehtineet paikalle ja laavulla oli muitakin loistavan sään innoittamia ulkoilijoita. Järjestäjien toimesta tarjolla oli makkaraa, mehua ja kahvia. Kuulin jostain pullastakin, mutta nuotiomakkara vei voiton. Totutun mukaan Pilvi odotteli rauhassa viimeistä palaa makkarastani.  Ehkä olen vain optimisti, mutta toimin näin vähentääkseni kerjäämistä. Haikeita katseita tämä käytäntö ei kylläkään estä.

Noin tunnin paussin jälkeen alettiin tehdä paluuta Lepolaan. Opaskoirakkoja mukana oli kolme ja ennen lähtöä piti tietenkin otattaa potretti todisteeksi läsnäolosta. Suurin osa väestä lähti takaisin lyhempää reittiä. Itse halusin palata pidemmän kautta ja sain houkutelluksi pari muutakin matkaan. Laavun lähellä on Kaarlampi, jonka rantaan johtavat pitkospuut. Kun eräs mukaan lähtenyt halusi käydä vilkaisemassa laituria, päätin kokeilla Pilvin pitkospuukelpoisuuden. Sittenhän tietäisin, voisimmeko joskus lähteä reiteille, joilla sellaisia on.

Ensin Pilvi oli sitä mieltä, ettei tuota sokkoa voi tuonne johdattaa. Pienen neuvottelun jälkeen se ilmeisesti tuli siihen tulokseen, että kaipa tuo tietää, mitä pyytää. Hiukan epävarmaa menomme oli, mutta onnistuimme pääsemään laiturille ja takaisin. Kuljin perässä hihnatuntumalla aivan kuin polullakin. Lähinnä ongelmaa tuottivat pitkospuiden liitoskohdat. Pilvi merkkasi ne vähän kuin kynnyksen tai esteen, joten horjahdin monesti hihnan löystyessä. Ensimmäiseksi kokeiluksi kuitenkin ihan rohkaiseva. Kyllä me pitkospuille uskallamme vastakin.

Paluumatkalla onnistuimme jotenkin kääntymään väärään suuntaan. Kun nyt kumminkin tiesimme suunnilleen, missä olimme, mitäpä tuosta. Matka Lepolaan venyi ehkä puolitoista kilometriä pidemmäksi kuin menomatka. Ilma oli kuitenkin niin hieno, että olin oikeastaan vain tyytyväinen lisäulkoilusta. Suunnittelimme siinä kävellessä seuraavaa patikkapäivää. Haluan ehdottomasti päästä kokemaan muitakin Lahden luontokohteita. Kun pitkospuuvalmiutemmekin on nyt tarkistettu, Lapakiston reitit kutsuvat. Jos syksyn säät eivät sitä salli, niin keväällä sitten.

Haastan kaikkia lähtemään luontoon liikkumaan. Se on voimaannuttavaa ja antaa energiaa samalla kuin mielenrauhaakin. Suomessa on paljon upeita luontokohteita ulkoilureitteineen. Kun reitin valitsee oman tasonsa mukaisesti, on varmasti aina tiedossa hieno elämys. Usein kohteissa onkin valittavana eri reittejä niin haasteita kaipaaville kuin leppoisammin liikkuvillekin. Myös esteettömäksi rakennetut reitit ovat lisääntyneet. Ei aina tarvitse lähteä kauas löytääkseen jotain hienoa.

kuvassa  Minna-Liisa ja Jaala, Sanna ja Pilvi ja Hannu ja Ässä Kaarlamnen laavulla.

kuvassa Minna-Liisa ja Jaala, Sanna ja Pilvi ja Hannu ja Ässä Kaarlamnen laavulla.

Sanna: Bändärisynttärit

Pilvillä tuli kymmenen vuotta täyteen kuun alussa. Miten aika onkaan kulunut nopeasti. Jotenkin tuntuu, että se laukkaa aina vain vinhempaa vauhtia kohti Pilvin eläkeikää.

Sisareni miehen syntymäpäivä on peräkkäisenä päivänä Pilvin synttäreistä. Päätimme tänä vuonna viettää tuplajuhlat. Niinpä aloin varailla Onnibussista lippua Savonlinnaan. Melkoisen puurtamisen jälkeen onnistuinkin ja sitten jännättiin enää, löydänkö oikean bussin. Piti olla helppo nakki, mutta vähän tiukalle veti. Harhailin suunnilleen oikeassa paikassa, mutta alkoi jo hirvittää, kun punaista menopeliä ei näkynyt. Tietenkin tämä oli myös se kerta, kun ketään ei näkynyt missään. Tavoitin sitten ohikulkijan, mutta hänkin oli eksyksissä ja meillä ei ollut oikein yhteistä kieltä. Toivon, että osasin neuvoa hänet oikeaan paikkaan ja lopulta mekin löysimme bussiin.

Synttärit pidettiin The Rutkuletuesin bändikämpällä eli Treenitsyllä. Oven pielessä vahtia pitävä betoninen koira hämmensi Pilviä ensin melkoisesti. Pitihän niistä saada yhteiskuva. Totuttuaan tilanteeseen Pilvi päättikin ottaa coolin ilmeen, että mitäs ihmeellistä tässä nyt on.

Sisareni oli tehnyt Pilville lahjaksi pilven muotoisen kuparisen nimilaatan. Tietenkin se sai paikkansa pannassa synttäri-illaksi, mutta totesin, että kilkutinta alkaa olla jo liiaksi. Nyt sen paikka on minun avainnipussani. Olkoon virkaiän loppuun pannassa nimilaatta, jossa on minun numeroni. Eläkkeelle lähtiessään Pilvi saa kuparisen laatan takaisin.

Treenitsy on siitä hieno paikka, että sen saa jaetuksi eri tiloihin. Äänieristyskin on niin kohdillaan, ettei tarvinnut pelätä Pilvin korvien puolesta. Näin ihmiset saivat nauttia musiikista ja tanssia koiran lepuuttaessa rauhassa milloin kenenkin rapsuteltavana. Ja kyllä niitä rapsuttajia riittikin. Tauolla otettiin sitten syntymäpäiväpotretti bändin kanssa, kuten kokeneelle bändärille sopiikin.

Kaupungista suuntasimme sitten hieman takaisin päin vanhempieni luo maalle. Pilvi sai taas nauttia vapaudesta. Sienestyksestä se ei vieläkään tajunnut tuon taivaallista. Kunhan vain hengaili mukana, kuten itseasiassa minäkin. Sen sijattain Pilvi löysi itsestään lammaskoiran. Naapurin lampaat ihastuivat Pilviin ja se niihin. Aina ohi kulkiessamme ne juoksivat mäkättäen meitä moikkaamaan. Harmiksemme kuvat eivät onnistuneet. Oli melkoisen herttaista, kun Pilvi nuoli lampaiden kuonot ja korvat niiden kurotellessa aidan läpi tutkailemaan. Ei taida tietää tyttö, että sen ruoka on lammas-riisiä.

Kuvissa Pilvi ja Treenitsyn vahtikoira sekä bändäripotretti.

sanna2

sanna1

Sanna: Mölkkymaskotti

Tänä kesänä lähdin monen vuoden tauon jälkeen mukaan pelaamaan mölkkyä. Lahtihan on maailman mölkkypääkaupunki ja täällä kaadetaan palikoita ympäri vuoden. Kesät viskotaan Kisapuistossa ja talvet Energiahallilla. Kortteliliigan mölkkysarjat ovat ainutlaatuisia ihan maailmankin mitassa, joskin MM-mestaruus ratkotaan tänä vuonna Ranskassa. Erillisiä turnauksia on jo vaikka missä päin maailmaa, mutta Lahden Kortteliliiga on silti ykkönen.

Mölkkyä ei välttämättä osaisi ajatella ihan ensimmäisenä näkövammaisen lajiksi. Idea kun on osua heittokapulalla numeroiduihin palikoihin. Se on kuitenkin varsin suosittua ajanvietettä näkövammaisten leireillä ja illanvietoissa. Raahasimmepa kerran mölkyn maalipallon MM-kisoihinkin USA:han. Sinne vanha mölkkyni sai myös jäädä, koska isäntäperheemme amerikkalainen vaimo ihastui peliin niin paljon. Keveni kassi kummasti tulomatkalle.

Pilvi lähtee lähes aina mukaan mölkkykentälle. Vain sateella pyrin jättämään sen kotiin. Yksinolo ahdistaa sitä, ja vaikkei peleissä varsinaisesti opaskoirasta mitään hyötyä olekaan, on Pilvillä siellä mukavampaa mukana. Täytyyhän meillä maskottikin olla. Joukkueeni nimi on Pink Puudels. Emme vain sattuneet löytämään pinkkiä puudelia, joten on pakko tyytyä hunajanväriseen labradorinnoutajaan.

Peli-iltoina Kisapuistoon kokoontuu paljon väkeä. Kenttiä on yli kaksikymmentä ja pelien välillä joutuu vaihtamaan paikkaa otteluohjelman mukaisesti. Kenttien välillä sukkuloidessa kuljen mieluummin joukkuetoverin opastuksessa Pilvin seuratessa hihnassa. Näin on järkevämpää, koska Pilvillä ei ole hajuakaan, mistä voisi kulkea ja parhaassa tapauksessa eksyisimme joukkueesta. Kentän reunoilla on muitakin koiria, mutta Pilvi ei niistä piittaa. Ei myöskään sinne tänne kulkevista ihmisistä. Pelatessamme tämä mölkkymaskotti makaa siivosti tassut ristissä odottamassa ja kulkee hihna löysällä paikkaa vaihdettaessa. Kauniisti käyttäytyvä opaskoira on hyvää mainosta  ja kerää ihailevia katseita. Olenkin pelien ohella saanut jakaa paljon tietoa opaskoirista.

Ehkä on syytä avata hieman pelin ideaa. Mölkkypakassa on kaksitoista numeroitua palikkaa ja niitä pyritään kaatamaan heittokapulalla. Mikäli onnistuu kaatamaan yksittäisen palikan, joukkue saa sen numeron mukaisen pistemäärän, jos palikoita kaatuu enemmän, pisteitä tulee kaatuneiden palikoiden mukaan. Eli jos kaataa vaikkapa vain palikan numerolta 11, joukkue saa yksitoista pistettä. Mutta jos sen lisäksi kaatuu vaikkapa numero 10, pisteitä tulee vain kaksi. Peliä pelataan viiteenkymmeneen pisteeseen asti. Mikäli pisteet menevät yli, joukkue putoaa 25 pisteeseen. Heittojen välissä palikat nostetaan siihen paikkaan, mihin ne ovat kaatuneet. Niinpä pelin edetessä heittomatka ja vaikeusaste kasvavat koko ajan. Kolmesta perättäisestä ohiheitosta joukkue häviää pelin.

Nämä ovat siis vain viralliset säännöt kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mölkky sopii kuitenkin ihan kaikille. Peliä voi soveltaa loputtomiin. Vaikka Kortteliliigassa säännöistä ollaan hyvinkin tiukkoja, olen luvan kysymällä saanut vastustajajoukkueilta aina joustoa. Koska näköjäänteeni on hyvin vähäinen, sääolosuhteilla on siihenkin vähään paljon merkitystä ja syvyysnäköni on lähes olematon, kysymme aina luvan palikoiden näyttämiseen. Kunnioitukseni joukkueen pojille, että uskaltavat seistä taputtamassa palikan yläpuolella tai jopa tiukassa tilanteessa seisovat sen takana. Normaalisti pelikentällä tallustelu on palikoiden pystyyn nostelua lukuunottamatta ehdottoman kiellettyä. Yleensä emme kylläkään turvaudu enää näyttämiseen. Olemme harjoitelleet systeemin, jossa pelikaveri katsoo olkani yli, että heittolinja on oikea ja ranne suorassa. Tarvittaessa hän näyttää kädestä pitäen, miltä korkeudelta kapula tulee heittää, että pituus on oikea.

Kieltämättä sokon mukanaolo herättää vastustajissa hämmennystä. Yleensä lähinnä siksi, että osun useimmiten siihen, mitä minulta pyydetään. Se on omalla tavallaan myös joukkueemme vahvuus. Hyväkin heittäjä voi häkeltyä niin paljon, että vinttaa itse ohi. Mukaan mahtuu kuitenkin niitäkin, jotka tulevat pelin jälkeisessä kättelyssä taputtelemaan olalle, että onpa hienoa, kun sinutkin on otettu mukaan. Ihan kuin vammaisen mukanaolo olisi jotenkin joukkuetovereiden armosta kiinni. Onneksi tätä käy todella harvoin. Harmittaa se vähän silti. Luultavasti kuitenkin muuta joukkuetta minua enemmän.

Viime torstaina oli tarkoitus ottaa Pilvistä mölkkymaskottina kuva tätä blogia varten. Heti kun pääsimme pelipaikoille, alkoi sataa. Minkäs teet, Pilvi oli jo mukana. Minun kävi sitä niin sääliksi, että laitoin oman hupparini sen suojaksi. Itsellä nyt niin väliä, vaikka kastuisikin. Pelit pelataan, olivatpa olosuhteet mitä tahansa, mutta ei koiran tarvitse niistä kärsiä. Ensi viikonloppuna osallistumme SM-kisoihin ja toivotaan, että mölkkymaskotti saa mukavan aurinkoisen edustuspäivän.

Kuvassa Pilvi on mölkkykentällä sininen huppari suojanaan.

mölkkymaskottipilvi

Sanna: Kesäpilvi

Monet labradorinnoutajat rakastavat vettä. Monet labradorinnoutajat myös noutavat. Pilvi sen sijattain on ilmoittautunut epälabbikseksi kieltäytymällä useimmiten sekä uimisesta että noutamisesta. Vaikka olisi miten helle, Pilvi ei välitä edes kahlailusta. Harmi sinänsä, koska se on todella hyvä uimari. Ilman kaveria vesileikit eivät kuitenkaan nappaa neitiä.

Meillä ei siis ole oikeastaan ollut tarvetta opetella reittiä koirauimarannalle. Tänä kesänä päätin kuitenkin korjata tämän puutteen. Entisen avustajani kanssa lähdin toukokuun lopulla kartoittamaan reittiä ja vaikutti ihan simppeliltä. Matkaa on kolmisen kilometriä suuntaansa ja suurin osa on kävelytietä. Puolivälimatkan pitkä ja jyrkkä mäkikään ei vaikuttanut pahalta rastilta. Täällä kun joka paikkaan on mäki.

Päivästä oli taas tulossa helteinen, joten kun Pilvi perillä tapansa mukaan kieltäytyi tutustumasta veteen, menin itse kahlailemaan. Joskus seura saa sen edes kokeilemaan. Olin ottanut mukaani frisbeen, koska sitäkin Pilvi on joskus suostunut noutamaan. Heitin kokeeksi ja yllätykseni oli suuri, kun Pilvi rynnisti noutamaan sen vesi roiskuen. Kun olin varmistanut parilla rannan suuntaisella heitolla, että kyse ei ollut vain sattumasta, uskaltauduin vinttaamaan frisbeen pidemmälle saadakseni Pilvin kunnolla uimasille. Ja hitsi, sehän toimi. Pilvi näytti nauttivan kovasti ja jatkoimme kunnes lopulta sain sitten hakea frisbeen ihan itse. Ei siis täysin aukoton systeemi.

Takaisin päin Pilvi näytti reitin lähes kokonaan oikein. Arvelinkin, että selviäisimme siitä itseksemmekin ilman tuntien eksyilyjä. Puolimatkan mäki söi kyllä naista ja koiraa. Mietinkin sitä punnertaessani ettei tätä hupia viitsi kyllä ihan joka aamu suorittaa. Mäen päällä on alikulku ja nimesin sen Riemukaareksi, koska sen ilmaantuminen näkökenttään kertoo pinnistyksen olevan kohta ohi.

Kun oli muutakin asiaa eläinkauppaan, ajattelin kysellä kelluvista leluista. Frisbee on muuten hyvä, mutta jos se kääntyy väärin päin, se uppoaa. Frisbeeni on kirkkaan keltainen, joten minäkin näen sen. Eli kirkasvärinen kelluva noudettava piti löytää. Esitin myyjälle asiani ja hän suositteli punavalkoraidallista majakkaa. Siinä on toisessa päässä paino, jotta se nousee pystyasentoon ja koiran on helppo havaita se. Kysyin, eikö olisi mitään kirkkaamman väristä. Myyjä sanoi, että ei ja että tämän koira näkee hyvin. Mitähän hän mahtoi miettiä, kun selitin, että minun pitää nähdä se hyvin. En selittänyt, että meillä tämä noutamisharrastus on yhteinen. Majakka jäi kauppaan ja tulin siihen tulokseen, että teen meille sopivan viskottavan itse.

IMG_0131

Kuvassa Pilvi uimassa keltainen frisbee suussaan.

Sanna: Aurinkoa ja anemiaa

Tänä keväänä on saatu nauttia poikkeuksellisen hienoista ilmoista. Enpä muista milloin viimeksi olisin äitienpäivän tienoilla polttanut nahkani. Olimme Pilvin kanssa vanhempieni luona Savonlinnan liepeillä ja kyllä kelpasi. Kevääseen heräilevän luonnon ihastelua ja rentoutumista pihalla, mitä sitä kaupunkilaiset muuta voisivat lomalta toivoa. Nautimme molemmat todella. Pilvi lojui reporankana nurmikolla auringonpaisteessa ja itse neuloin uutta kesäpaitaa pihakeinussa hyvää kirjaa kuunnellen. Taustalla suihkulähteen solina ja kukkaistutuksissa kiiruhtavien kimalaisten miniformulat.

Heräilevä kevät toi Pilvin nenään monenmoista ja etenkin metsäpolulta se löysi vaikka mitä ihmeteltävää. Ollapa koiran mieli, että jaksaisi innostua aina vain uudelleen kukasta, kävystä tai vaikkapa muurahaisten polusta. Tosin tämä löytö osoittautui kirpaisevaksi. Muurahaiset kun eivät oikein tuntuneet suhtautuvan suopeasti tien tukkeeksi ilmaantuneeseen nuuskuttavaan kirsuun.

Me ihmiset emme olleet edes huomanneet koko polkua ennen kuin Pilvin raivokas pärskiminen, aivastelu ja pään ravistelu havahduttivat tilanteeseen. Myöntää täytyy, että nauratti, mutta ei pitäisi naureskella toiselle tai osuu omalle kohdalle. Pilvi tuli hakemaan lohtua minulta ja tuli siinä samalla kuskanneeksi minullekin muurahaisia pitkin jalkoja kapuilemaan. En muistanutkaan, kuinka niiden puraisut osaavat poltella.

Kaikki mukava päättyy aikanaan ja niin oli vähän vastahakoisesti suunnattava takaisin kaupungin humuun. Näin siksi, että Pilvin kontrolliverikokeet odottivat. Häntä heiluen Pilvi opasti minut vanhalle työpaikalle ja jos en olisi toppuutellut, oltaisiin menty samaa vauhtia henkilökunnan puolelle asti. Kuten lääkäri totesi, Pilvi ei ainakaan pelkää eläinlääkäriä. Se otti rennosti alkutarkastuksen ja luimisteli vain vähän verikokeen otolle. Merkiksi urhoollisesta suoriutumisesta se sai keltaisen, vihreällä luukuviolla koristetun laastarin ja sitten ei kun jänskäämään tuloksia.

Eläinlääkäri oli luvannut soittaa minulle tuloksista niiden saavuttua. Jo parin päivän päästä hän soittikin. Yllätys oli melkoinen, kun alkuperäisen kontrolin aiheuttaneet arvot olivat ihan kunnossa, mutta Pilvillä olikin lievä anemia. Ei siis mitään vakavaa, mutta alkuvuoden väsymys sai ainakin selvennystä. Ensihätään ostin Pilville verilettuja ja se onkin piristynyt ihan silmissä. Ei vain omissani, vaan muutkin ovat sanoneet sen olevan iloisemman ja touhukkaamman näköinen.

Eilen kävin sitten hankkimassa kuivamuonan lisukkeeksi sisäelimiä opaskoirakoulun neuvojen mukaisesti. Yääk, mutta Pilvi näyttää tykkäävän. Pitää keksiä jokin systeemi, jolla koiran ruoan saa laitetuksi ilman kakomista. Mitäpä sitä ei tekisi oppaansa hyvinvoinnin eteen.

Oikein hyvää alkavaa kesää kaikille!

pilvi_palvoo_aurinkoa

Kuva Pilvistä palvomassa aurinkoa.

Sanna: Pilven varjossa

 

Minulla on ollut onnea opaskoirieni suhteen. Molemmat ovat olleet todella terveitä. Ei allergioita, korvatulehduksia, kennelyskää, enempiä vatsatauteja eikä mitään muutakaan, mistä olen muilta käyttäjiltä kuullut. Ei kertakaikkiaan mitään, mistä ei olisi maalaisjärjellä ja kotikonstein selvitty. Toven kasvain toi huolen viimeiseksi vuodeksi, mutta sekin päättyi onnellisesti terveisiin eläkepäiviin. Continue reading

Sanna: Aurinko ja kuu

Meille tuli ensimmäinen koira, kun olin kahdeksan. Se oli kovan kinuamisen tulos, jonka isosiskoni oli aloittanut vuosia aiemmin ansiokkaasti. Päätös koiran ottamisesta kypsyi vammautumiseni jälkeen. Se oli vanhemmiltani hyvä veto, koska minun oli pakko lopettaa lastenhuoneen ikkunasta ulos tuijottaminen ja otettava askelia ulkomaailmaa kohti. Continue reading