Tiina: Edustustehtäviä

9-vuotias poikamme Martti aloitti tänä syksynä partion. Hän on pitänyt harrastuksesta valtavasti, ja viime sunnuntaina Viki ja minäkin päästiin todistamaan, että partiossa oli tosiaankin mukavaa!

Muutama viikko sitten lauman johtajalta tuli viesti lasten vanhemmille, että partiossa alkaisi lemmikkieläinteema. Jokaiseen partiokokoukseen otettaisiin yksi lemmikkieläin kerrallaan, jotta siitä ehdittäisiin keskustella rauhassa ja siihen päästäisiin myös tutustumaan kunnolla. Ymmärrän hyvin sen, että jos paikalla olisi mahdollisesti kuusikin erilaista eläintä ja kymmenen lasta, voisi tilanne riistäytyä käsistä, vaikka kokouksen vetäjät ovatkin ammattilaisia alle kymmenvuotiaiden lasten järjestyksenvalvonnassa.

Päätin ehdottaa laumanjohtajalle, että Martti ja minä toisimme partioon Vikin. Minua suoraan sanottuna kiinnosti tietää, mitä Martti ajatteli siitä, millaista on kun perheessä on opaskoira. Ja mitä se oikeastaan tarkoittaa kun koira on opaskoira.

Lauman johtaja innostui kovasti asiasta, Martti suomalaisena miehenalkuna ei ehkä niinkään, mutta ei toisaalta tyrmännytkään ideaa. Jännittävän tilanteen pelasti Martin ystävä, joka tuli samalla kyydillä partioon, ja oli valmis auttamaan Marttia kertomisessa tiukan paikan tullen.

Sain sen käsityksen, että mikäli sää sen sallii, jokainen partiokokous aloitetaan ulkona. Mielestäni se oli hyvä idea, sillä lapsilla oli jälleennäkemisen riemu huipussaan ja ylimääräistä virtaa oli melkein yhtä paljon kuin nuoressa Labradorinnoutajassa. Tälläkin kertaa lapset äänestivät jonkun lempileikeistään ja juoksivat ja kiljuivat sitten sydämiensä kyllyydestä ensimmäiset kymmenen minuuttia.

Tämän jälkeen sisälle siirtyikin huomattavasti rauhoittuneempi lapsilauma. Ainoa, jolla edelleen tuntui olevan ylimääräistä virtaa oli Viki. Ehkä se johtui siitä, että olin pitänyt sillä valjaat päällä, koska Martti ja minä olimme suunnitelleet, että se olisi puolet ajasta opaskoira ja puolet lemmikki. Nyt oli menossa tuo kiusallinen opaskoiravaihe, joka toimi erinomaisena tottistreeninä Vikille, sillä muutamakin pikkukäsi meinasi alkuun ottaa kontaktia Vikiin. Martti ei tykännyt asiasta alkuunkaan, vaan puuttui asiaan välittömästi. Moinen hörhöily saatiinkin loppumaan hyvin nopeasti ja pääsimme Vikiä lainatakseni ”kuivalle keskustelulinjalle”. Minä esitin kysymyksiä ja Martti vastaili.

Kuinka kauan Viki on ollut meillä, mitä sen työtehtäviin kuuluu, minkälaisia käskyjä annan sille kun se on töissä. Kun se on vapaalla, minkälaisia sääntöjä sillä on kotona. Ja Marttihan innostui kertomaan! Ja lapset innostuivat kyselemään.

Lopulta päästimme Vikin pinteestä ja annoin sen tutustua lapsiin. Kun lapset oli tervehditty, piti koko tilakin koluta, sillä ilmeisesti joku oli syönyt siellä keksejä.

Loppuajan minua ja muita aikuisia viihdytti huomattavasti rauhoittuneempi opaskoira. Laumanjohtajat kertoivat lapsille erilaisista allergioista ja pitivät sitten eläinaiheisen tietokilpailun. Lopulta tuli aika lopetella partiokokous ja lähteä kotiin. Olin todella iloinen siitä, että saimme olla mukana Metsän susien kokouksessa!

Seuraavalla viikolla kävelin Vikin kanssa puurokulhoineni koululle. Matkalla tuli vastaan eräs puolituttu koulun naapurista, Alzheimeryhdistyksestä. Hän on kovasti mieltynyt meidän Vikiin, ja nyt hän yllättäen kysäisikin minulta, että ehtisinkö joku päivä tulla Vikin kanssa heidän vieraakseen, koska vanhukset pitävät niin kovasti koirista. Tapanani on aina vastata ennen kuin ajattelen, joten sanoin että ”kyllä tulen”.

 

Ja niinpä sitten sovittiin, että kunhan sopiva päivä löytyy, tulen käväisemään heidän luonaan Vikin kanssa ruokapalkalla.

Ensi viikolla tuo päivä sitten on. Ensi viikko on muutenkin niin täynnä kaikenlaista menoa, että en ole ehtinyt pahemmin ajatella koko asiaa. Ehkä se jännitys iskee samana aamuna kun sinne on tarkoitus mennä, tai sitten se ei iske ollenkaan, mene ja tiedä.

Joka tapauksessa, ensi viikolla Viki jälleen edustaa, mutta ruokapalkan nostan minä!

 

Tiina: Eksyksissä

Joko olin unohtanut, tai sitten en ollut tiennytkään, miten väsyttävää voi olla opiskelujen aloittaminen uppo-oudossa koulussa, suurimmaksi osaksi tuntemattomien ihmisten seurassa. Ja kun mukaan laskee sen, että rinnalla kulkee hyvin innokas ja seurankipeä koira, jota luullaan ties monettako kymmenettä kertaa vasta pennuksi, ovat ensimmäiset viikot väsyttäviä sekä minulle että sille lähes pentukoiralle.

Ensimmäinen kouluviikkomme meni lähinnä siihen, että opettelin tuntemaan opiskelukavereita äänestä. Minua nolotti kysellä uudestaan ja uudestaan, että kukas se sinä nyt taas olitkaan, mutta ei kukaan siitä tuntunut itseensä ottavan. Luulen, että nyt kukaan ei sitä edes muista, en ehkä minäkään muistaisi, mutta nyt se tuli mieleeni, kun istahdin tähän koneen ääreen alkusyksyä muistelemaan.

Toisella viikolla aloin jo hieman laajentaa reviiriä ja opettelin koulun sisätiloja. Meillä on kerran viikossa etäpäivä, jolloin teemme opettajan antamia tehtäviä kotona. Jätin Vikin kotiin ja harjoittelin koulun sisätiloja liikkumistaidonohjaajan kanssa kaikessa rauhassa. Tuntui uskomattoman huojentavalta, kun opin menemään valkoisen kepin kanssa alaovelta ylös koulun tiloihin, luokkaan, taukotilaan ja  vessaan. Vieläkin koulun tiloissa on mustia aukkoja, mutta silti minusta tuntuu, että ihan kuin koulu olisi uusi ihminen, johon minulla on pikkuhiljaa lupa tutustua ja tuo ensiaskel otettiin tuona keskiviikkoisena aamupäivänä.

Kolmannella viikolla päästimme Viki-neidin valloilleen. Jälleen käytin hyväkseni etäpäivää ja lähdin liikkumistaidonohjaajan ja Vikin kanssa koululle harjoituksiin. Aloitimme treenit koulun päärakennuksen kahvilasta, josta käyn joka aamu aamupuuron. Koska ulkona on käynnissä pienimuotoinen tietyömaa, menemme sisäkautta toiselle ulko-ovelle, josta on lyhyt matka siihen rakennukseen, jossa hierojien koulutustilat ja klinikka toimivat.

Harjoittelimme tätä reittiä sekä erästä lenkkireittiä parisen tuntia ja kaikille jäi sessiosta erittäin hyvä mieli. Ja tottakai pääsin harjoittelemaan käytännössä uutta reittiä heti samalla viikolla. Mutta kuinkas sitten kävikään…

Sanoin taksikuskille, että hän voi turvallisin mielin jättää minut päärakennuksen eteen, Viki ja minä kyllä pärjäämme. Huomasin, että kuskia pelotti ja minuakin jännitti, mutta rohkaisin mieleni. Jos uuden reitin opettelee, se on otettava heti haltuun, muuten se jää käyttämättä.

Menimme sisään kahvilaan, jossa oli iloinen tarjoilija. Hän oli juonessa mukana. Nyt se opaskoira tuli kahdestaan Tiinan kanssa ja nyt se arki alkaa, ihanaa! Puuro pakattiin ja hyvästit sanottiin. Viki pyöri hetken hissien luona, koska se olisi tahtonut mennä yläkertaan. Minä sanoin, että ei mennä hissiin, vaan käytävään. Lopulta Viki antoi periksi ja mentiin käytävään. Ja käytävän päästä ulos ja sitten ovi ulos. Jes, kohta ollaan koululla.

Mutta milloin on se kohta. Nyt tulee alamäki, mutta kouluun mennessä ei ole alamäki. ”Viki, nyt takasin”. Viki kääntyi takaisin, mutta ei takaisin kahvilaan, eikä koululle, vaan jonnekin ihan muualle.

Ja niinhän sitä pyörittiin ja hyörittiin.

Katsoin kelloa, se tuli kymmentä vaille, sitten viittä vaille. Sitten nöyrryin ja soitin opettajalle. Ilmoitin sille olevani (käytän nyt sanaa) eksyksissä. Puhelimessa lipsahti jotain painokelvottomampaa.

Puhelun päätyttyä laitoin päälle navigatorin. Sieltä tuli hyviä ohjeita, mutta silti ajauduimme kauemmaksi. Ihmettelin sitä, sillä yleensä se toimi hyvin, kun olin Vikin kanssa liikenteessä kahdestaan.

Lopulta äkkäsin jonkun vanhemman pariskunnan, joilta pyysin apua. Kuulin olevani Mannerheimintiellä. Mies lupasi lähteä viemään minut koululle ja nainen lähti hoitamaan heidän ruokaostoksia.

Kävellessämme mies jutteli mukavia ja minä olin tavoistani poiketen aika hiljainen. Perillä kiittelin häntä kädestä pitäen ja lampsin sisälle kouluun. Kävin taukotilassamme laskemassa yhdestä kymmeneen ja kymmenestä yhteen. Luokassa sain havaita, että tuntia ei oltu aloitettu, vaan kaikki olivat odottaneet minua. Ihana opettaja ja ihanat luokkakaverit!

Vikiä nolotti. Se meni kaikessa hiljaisuudessa matolleen ja minä menin aika hiljaisena naisena paikalleni.

Mutta miksi lähdimme väärään suuntaan, miksi navigatori ei toiminut aikaisemmin aamulla ja miten kävi aamupuurolle?

Ensin Viki: Se ei halunnut lähteä tylsälle oppitunnille, vaan uudelle lenkkireitille, jota harjoittelimme keskiviikkona. Hyvänen aika sentään! Ulkona paistaa aurinko ja äiti käskee kouluun. Kuka hullu nyt sinne tahtoisi.

Toisena navigator: Pidin puhelinta väärinpäin kädessä. Yleensä minulla on nappikuulokkeet korvissa ja puhelin povitaskussa. En ottanut tätä tosiseikkaa huomioon, kun olin pelkän puhelimen kanssa liikenteessä.

Ja viimeisenä se tärkein asia: Puuro maistui lounaaksi, kun lämmitin sitä vähän mikrossa! Olin tunut sen kaveriksi kotoa mustikoita, jotka olivat sulaneet täydeksi lällingiksi, mutta mitäs tuosta, mahassa ne olisivat sulaneet kuitenkin.

 

Tiina: Villingissä

Kuten kesäkuussa uhosinkin, aloitin hierojaopinnot elokuun puolivälissä. Meidät on otettu vastaan hienosti ja luulen että suurin osa opiskelijoista on vain mielissään siitä, että kolmastoista ryhmän jäsen on koira. Kukaan ei pistä pahakseen sitä, että Viki alkaa kuorsata kesken anatomian tunnin tai käy nuuhkaisemassa jotakuta, jos sitä alkaa ihan pikkuruisen pitkästyttää.

Mutta puhukaamme koulusta joku toinen kerta. Eilen kävimme Villingissä, ja koska siellä oli niin kertakaikkisen ihanaa, haluan jakaa sen teidän kanssanne.

Olin kuullut, että Villinkiin pääsee saunomaan kesälauantaisin ja ilmeisesti jokin arkipäiväkin. Sinne menee pari venekyytiä päivällä ja yksi venekuljetus hakee saunojat maihin illalla. Katsokaa tarkempaa lisätietoa ilmoittautumisista, vene- ja saunamaksuista ja aikatauluista netistä.

Niinpä meidänkin perhe päätti, että nyt on korkea aika lähteä testaamaan Villingin saunat ja nuotiopaikka. Lapset ovat käyneet Villingissä nuorempina, mutta eivät sitä muista, mutta Viki ei ainakaan meidän aikanamme ole siellä käynyt.

Pakkasimme mukaamme saunakamat, Vikin iltapäiväruuan ja omat eväämme. Villingissä huomasin ottaneeni mukaan ellunkanan ja kotiin jäi säntillinen opaskoira, jota nykyään käytän arkipäivisin.

Ehkä muistattekin, mennyt lauantai oli hyvin tuulinen. Niinpä veneeseen nousu vaatikin hieman tasapainottelua. Mutta kun kyytiin päästiin, ei kyyti sitten enää niin keikuttanutkaan.

Perillä porukka hajosi kukin omille teilleen. Minä ja Viki lähdimme ystäväni ja Carlos-herran kanssa pienelle lenkille ja myöhemmin saunomaan. Tyttärenikin löysi tiensä saunaan ja kävipä hän kerran jopa uimassa, minulle riitti pelkkä jäähypenkki.

Mutta missä luurasikaan ystävämme Viki? Mikäli ovet eivät olleet tiukasti kiinni, oli neiti milloin meressä, miestenpuolella, takkahuoneessa, naistenpuolella, ulkona, meressä, hevonkuusessa, naistenpuolella, takkahuoneessa jne. Kun toinen koira olla pötkötteli kiltisti siinä mihin se kauniisti käskettiin, Viki ilmeisesti purki ja sitten latasi akkuja oikein olan takaa.

Saunan jälkeen yksi toisensa perään löysi tiensä meripirtin luo makkaroiden ja muiden eväiden kimppuun. Lapsetkin ehtivät käydä välillä ruokaa haukkaamassa, varsinkin siinä vaiheessa oli kolme lasta paikalla, kun poikamme uunituoreen ystävän isä alkoi rapisutella munkkipussia.

Ja nyt sai Viki olla luvan kanssa vapaalla. Ja missä se olikaan? En totta tosiaan tiedä. Sen verran siihen kuitenkin luotan, että kun laitan repun selkääni ja otan valjaat ja hihnan käteeni ja kajautan että nyt mennään, niin kyllä se tulee.

Ja olihan se paikalla jo seitsemään mennessä. Siiri-tyttö otti sen kaverikseen, koska se oli käynyt taas meressä uimassa. Niinpä he käveleksivät kahdestaan ja Viki oli aika säyseää naista loppuillan.

Ja itseasiassa on vieläkin. Äsken meillä kävi koirantuoksuisia vieraita Viinijärveltä, eikä se hyppinyt eikä kouhottanut ollenkaan. Sain kuulla, että onpa siinä kiltti ja rauhallinen koira ja että minkäs ikäinen se Viki jo olikaan. Ellunkana taisi siis jäädä Villinkiin ja kiltti ja säyseä opaskoira taisi tulla meille ladattuna takaisin!

Itsestänikin tuntuu, että sain aivan uutta virtaa tulevaan kouluviikkoon. Pitänee kai alkaa harjoittelemaan luiden nimiä latinaksi, sillä niitä kyllä riittää!

Tiina: Kesälomalla

Vietän tällä hetkellä kesälomaa, joka on pidempi kuin yksikään kesäloma sitten yläasteaikojen. Kun olin 16-vuotias, menin kesätöihin, ja sen jälkeisinä kesinä olinkin kaiken maailman toimikunnissa, tai sitten kesätöissä ja myöhemmin ihan oikeissa töissä. Tämä pitkän kesäloman vietto tuntuu todella rentouttavalta ainakin minusta, enkä usko, että muukaan perhe pistää sitä pahakseen.

Luulen kuitenkin, että yksi perheenjäsenistämme on hieman kyllästynyt siihen, että yksi päivä seuraa toistaan hieman samankaltaisena. Toki Viki pääsi alkukesästä jälleen Viinijärvelle, jossa se pääsi uida pulikoimaan sydämensä kyllyydestä. Koiralle ei kuitenkaan voi sanoa, kuten lapselle, että ”älähän nyt valita, pääsithän sinä alkukesästä junamatkalle ja mummin luona käymään.” Eipä koira tuota taida muistaa.

Niinpä Viki meinasi kertakaikkiaan revetä riemusta, kun sanoin sille viime maanantaina, että ”lähdetäänkö käymään Carloksen luona”. Ei se heti tainnut muistaa, että kuka se Carlos on, mutta sana ”lähdetäänkö” riitti. Varsinkin, kun minulla eivät olleet päällä lenkkivaatteet, mukana oli käsilaukku ja taisinpa tilata taksinkin. Ja kun se taksi sitten tuli ja annoin sille luvan hypätä takakonttiin, kävi vain rytinä, kun Viki hyppäsi kyytiin.

Perillä Kyläpaikassa Viki ulvahti siihen malliin, että se muisti käyneensä siellä ennenkin. Eipä silti, ensin se meinasi täpinässään opastaa minut väärään rappuun, mutta kesällä ei ole kiire, joten en pannut sitä pahakseni. Otimme vain kaikessa rauhassa uusiksi, ja löytyihän se oikea rappukin lopulta, tosin touhukkaan taksikuskin avustuksella.

En ollut tavannut ystävääni aikoihin, joten juteltavaa riitti. Näinollen koiratkaan eivät olleet tavanneet aikoihin. Mikäli emme olisi välillä pistäneet niitä ruotuun, asunto olisi ollut mullinmallin ja parketti täysin ruvella. Niinpä hieman hioimme aamupäivän suunnitelmaa ja päätimme viedä koirat lenkin ja lounastamisen ohessa koirapuistoon, jotta ne saisivat vähän purkaa paineitaan, joita molemmilla tuntui olevan.

Merenrantatietä kävellessäni muistelin lämmöllä erästä toista koirankäyttäjää, jonka seurassa sain oppia miten kaksi koirakkoa voivat mennä paikasta toiseen ilman näkevää opasta. Tämäkin on suurimmalle osalle koirakoista aivan normaalia arkipäivää, mutta minä olen päässyt nauttimaan tuosta vapaudesta vasta nyt. On aivan uskomatonta, kuinka ystäväni ja minä pidimme ns. langat käsissämme, mutta koirat toimivat silminämme.

Ja kylläpä lihapullat ja perunamuusi maistuivatkin ravintola Koskenrannassa hyvältä! En ollut käynyt siellä koskaan ennen, mutta ruoka, palvelu sekä mahdollisuus ruokailla ulkona tekivät lounashetkestä täydellisen.

Ja tottakai lupaus koirapuistossa vierailusta pidettiin. Koirat vain tuntuivat olevan jo sen verran väsyneitä, tai sitten ne olivat edelleen työmoodissa, mutta hieman tahmeasti meinasi alkuun riehuminen lähteä käyntiin. Mutta villiintyiväthän ne lopulta, ja loppuryskeessä koirat saivat kaadettua minut kumoon sillä seurauksella, että hävitin valkoisen keppini, jonka älysin vasta paluumatkalla. Onneksi joku ohikulkija tuli etsimään sen kanssamme koirapuistosta ja pääsimme lopulta onnellisesti lähtöpisteeseen, eli ystäväni kotiovelle.

Kotimatkalla minua viihdytti, tai sitten kiihdytti, taksikuski, joka tiesi kertoa, että koiralle on aivan sama, että viettääkö se päivänsä kotona vai jossain muualla. Ei se ole kotona sen väsyneempi, vaikka se olisi opastanut muutaman tunnin vieraassa ympäristössä. Riittää kun koiralle antaa kotona makkaran suuhun, niin se on sitten siinä. Ei hänellä omaa koiraa ole, mutta kyllä hän silti nämä asiat tietää. Muutama hyvä lastenkasvatusvinkkikin tuli, mutta jääköön ne nyt kertomatta.

Kuten uumoilinkin, kotona Viki nukkui kuin tukki. Makkaraa en sille antanut, enkä tainnut ketään kasvattaakaan. Menivät siis taksikuskiparan neuvot kuin kankkulankaivoon. Mutta Vikillä ja minulla oli ihana päivä Helsingissä, kiitos Riikan ja Carloksen!

Tiina: Näkemiin Arla

Aika monelle Arlainstituutissa, nykyään Keskuspuiston ammattiopiston Arlan toimipaikassa opiskelevalle näkövammaiselle olin tuttu ohjaaja. Toimin opettajan työparina valmentavalla linjalla, jonne moni vasta näkövammautunut tai viimeisen päälle näkövammaiskonkari tuli päivittämään atk-taitonsa, harjoittelemaan pistekirjoitusta, valmistamaan ruokaa ja saamaan yksinkertaisesti vertaistukea toisilta samassa tilanteessa olevilta. Ei sovi myöskään unohtaa maahan muuttaneita näkövammaisia, jotka harjoittelevat edellä mainittujen taitojen lisäksi suomen kieltä. Olen myös aivan varma, että Arlassa on vuosien varrella solmittu monta elämän mittaista ystävyyssuhdetta. Continue reading

Tiina: Jessi

Viides päivä toukokuuta täytti kuusi vuotta harjoitusopaskoirani Jessi. Sen kanssa minun oli tarkoitus kulkea yhdessä yhdeksän vuotta, mutta yhteisiä lenkkejä, kauppareissuja sekä lukuisia eksymisiä meille ehti kertyä viitisen kuukautta. Continue reading

Tiina: Kuono kopassa

 

Varoitus: Tämä teksti sisältää erilaisia alatyylin ilmaisuja kuten oksennus ja kakka, joten jos tunsit vastenmielisyyttä lukiessasi edellistä kirjoitustani, niin lopeta hyvä ihminen tämän kirjoituksen lukeminen tähän. En moiti sinua siitä. En yleensä itsekään jaksa innostua kakkajutuista, mutta koska luen näkövammaisten Tiedonhallintapalvelun Opaskoirat-aluetta, siellä painitaan saman ongelman parissa. Näin ollen uskallan minäkin lyödä lusikkani samaan soppaan. Eli nyt annan tulla. Continue reading

Tiina: Talvilomalla

 

Viime viikko oli pääkaupunkiseudun kouluissa talvilomaa. 8- ja 10-vuotiaat lapseni, Siiri ja Martti, lähtivät ihkaensimmäiselle hiihtolomareissulle Joensuun lähelle, Viinijärvelle, josta olen kotoisin. Ukki kävi hakemassa lapset, ja meille laskeutui harvinainen hiljaisuus. Continue reading