Blogit

Tervetuloa Opaskoirayhdistyksen Blogeihin. Kirjoittajinamme toimii viisi Opaskoiran käyttäjää, jotka esittelevät arkea opaskoiran kanssa.

Blogikirjoitukset

Ari

Olen Ari Talja ja asun Espoossa. Perheeseeni kuuluu puoliso, kaksi teini­-ikäistä tytärtä sekä kolme koiraa, joista kaksi on opaskoiria. Harrastuksiini kuuluu liikunta, kirjallisuus, musiikki, tietotekniikka ja radioamatööritoiminta.

Oma opaskoirani on ketunpunainen labradorinnoutaja nimeltä Fritz. Opaskoiran valjaiden toisessa päässä olen kulkenut 30 vuotta, ja Fritz on tällä aikajanalla neljäs koirani. Blogikirjoituksissani jaan pitkäaikaista kokemustani opaskoiran käyttäjänä. Tulen myös tarjoilemaan valittuja hupaisia kommelluksia ja sattumuksia vuosien varrelta. Teemoja ovat myös opaskoira osana perhettä ja opaskoira sillanrakentajana arkielämässä. Nauttikaa!

Arto

Olen Arto Kurvinen, Pohjanmaalta lähtöisin ja nykyisin Tampereella asusteleva reilu kolmekymppinen kaveri. Näköni olen menettänyt vuonna 2006 ja ensimmäisen opaskoirani Kimin sain huhtikuussa 2014. Kimin opastuksella tutuksi ovat tulleet niin Tampereen kadut ja syrjäpolut kuin pohjoisen tunturitkin. Vaikka yhteistyötä on takana vasta vajaat kaksi vuotta, en luopuisi koirasta enää. Kimi pistää säännöllisesti liikkumaan ja on yksin asuvalle mukava seuralainen.

Eeva

Tässä teille esittäytyy opaskoira Unna ja Eeva. Unna on asunut meillä vasta vähän toista vuotta. Ensimmäinen vuosi uuden opaskoiran kanssa on aina täynnä epäonnistumisia mutta usein silti myös onnistumisia. Unna on minun kahdeksas opaskoirani. Kokemusta opaskoiran kanssa kulkemisesta on siis vaikka kuinka paljon. Tulen kertomaan tällä sivulla milloin kenestäkin koirastani. Kaikki ne ovat olleet tärkeitä kumppaneita elämässäni. Jokainen ansaitsee tulla kerrotuksi. Jokaisen kanssa on sattunut monenlaista mukavaa ja joskus myös vähemmän mukavaa.

Olen täysin sokea tamperelainen hieroja. Omista elämänvaiheistani mainittakoon, että olen kolmen tyttären äiti ja yhdeksän lastenlapsen isoäiti, oikeammin sanottuna Mummu. Moniin opaskoirakokemuksiini kuuluvat omat lapset ja lastenlapset. He vilahtelevat näissä tarinoissa silloin tällöin.

Tällä hetkellä Unnan ja minun elämässä on tärkeällä osalla myös Juha, nykyinen miesystäväni. Valokuvat ovat Juhan kamerasta. Unna osallistuu näihin juttuihin häntää heiluttamalla ja lelujaan esitellen. Parasta opaskoiran kanssa kulkemisessa on riippumattomuus kenestäkään ihmisestä. Lyhyitä jaksoja elämässäni olen ollut ilman opaskoiraa. Noista ajoista muistuu eniten mieleen lenkkikaverin pyytely. Innoissaan tutut ja ystävät sanovat lähtevänsä ilomielin lenkille, mutta kun soitan ja arkana kysyn miten olisi tänään, saa useimmin pitkän selityksen miksi juuri tänään tai huomenna ei käy. Yleensä kolmannen tai neljännen puhelun jälkeen lakkaa pyytelemästä. Paha mieli siitä tulee, vaikka ystävien syyt kieltäytymiseen ovat todellisia, oikeita syitä. Sen sijaan opaskoiraa ei tarvitse houkutella lainkaan. Kun ottaa valjaat naulasta, syöksyy Unna, niin kuin edeltäjänsäkin suoraan valjaisiin. Pää vain sujahtaa valjaiden aukkoon. Maharemmi kiinni ja menoksi. Nämä vesselit ovat aina valmiita niinkuin partiolaiset. IHANAA!

 

Eija

Lainaus ”Kassu on ihan hassu” pitää paikkansa, kun nykyisestä opaskoirastani, Kassusta, on kyse.  Musta, isokokoinen labrador, jolla on aina pilke silmäkulmassa, herättää huomiota missä vain kuljemme. Ja vaikka kuinka siellä valjaiden päässä yritän  virkamiesrykäisyillä toppuutella kaikkia silmäniskuja ja  häntäflirttejä, niin aina se ei onnistu. Huomaan Kassun bonganneen, jonkun mielenkiintoisen kohteen noin vain ohikulkiessa.

Eihän sitä  saisi verrata edelliseen oppaaseen, mutta niin sitä vain tekee, tahtomattaan ja joskus tahtoen. Taffe, se minun edellinen oppaani oli myös isokokoinen, uros ja labrador. Taffe oli täydellinen herrasmies ja niin viilipytty, että jo uutta koiraa  hakiessani sanoin, että haluan rauhallisen, ei vetävän koiran, joka osaa käyttäytyä. Ei sen puoleen, kyllä Kassu käyttäytyä osaa, mutta sillä on sen verran tuota taipumusta liehittelyyn ja kaikkien kaverina toimimiseen, että kerran jo ehdotin sille, että  ”laitan sinut kaverikoiraksi, jos et nyt opi hillitsemään lurps lurps katsettasi ja hännen huisketta”. Kassu se vain mulkaisi, että ai, mää vai. Eipä siinä auttanut muu kuin jatkaa menojaan itsekseni jupisten.

Meillähän on oikeasti kaksi kotia. Vantaalla on se oikea ja virallinen koti ja toinen on siellä  pohjoisessa Suomessa. Tuhat kilometriä monta kertaa vuodessa, junalla tai autolla, ei tunnu mishän, näin niin ku lappilaisittain sanottuna. Ja met olemma kyyllä tämän yhteisen taipalhen aikana, melkein neljän vuoden yhteistaipalhen aikana, koettu vaikka mitä ja uitu niin rapakoissa kuin  asfalttiviidakoissa. Olhan oltu kartalla ja eksyksissä, olhan vietetty aikaa sairaaloissa ja hoitokodeissa, oltu metsissä ja kaupungeissa, kotona ja vieraisilla, töissä ja vaphailla, tärkeinä ja rentoina.  Ja kaikesta met olhan selvitty. Meillä onki semmonen motto, että jos mie taivun, niin sie olet vahvana. Ja jos sie taivut, olen mie se joka kannattellee.  Se kun on yhteistyötä tämä koirakon elämä eikä met aina tiietä, mitä se huominen tuo. Mutta meillä on toisemme ja se on paljon se

Sanna

Olen 38-vuotias vaikeasti heikkonäköinen opaskoirankäyttäjä Lahdesta. Pilvi on toinen oppaani. Sen edeltäjä Tove joutui varhaiseläkkeelle jo kymmenvuotiaana, ja Pilvin ollessa nyt yhdeksän vuotta pohdinkin, milloin ero on taas edessä. Vammauduin kahdeksanvuotiaana ja hain opaskoiraa heti kun se oli mahdollista. Tiesin vain, että se on minun juttuni ja oikeassa olin. Nykyisin en tosiaankaan osaa edes ajatella kulkemista ilman koiraa. Opaskoira on mahdollistanut minulle elämän niin sanotustitaviksena. En kulje näkövamma kärjessä, vaan olen se tyyppi, jonka rinnalla on opaskoira.

 

Tiina

Kuten olette ehkä Valjaissa-lehdestä lukeneetkin, Vantaalla asustaa viisihenkinen perhe, jonka yksi jäsenistä on opaskoira ja toinen tietenkin opaskoirankäyttäjä. Olen Tiina Mustonen, ikää on 36 vuotta, olen syntymästäni saakka sokea, ja minulla on lainassa Opaskoirakoululta melkein ensimmäinen opaskoirani Viki. Uusien reittien haltuunotosta ja säännöllisistä eksymisistä, koiran tottelevaisuudesta tai sen puutteesta, terveydestä ja ravinnosta, lapsiperheen arjesta, johon ei kuulu pilalle hemmoteltu kotikoira, vaan sitäkin vilkkaampi ja rakkaampi opaskoira – näistä kaikista voitte lukea seuraavista blogikirjoituksistani!