Eija: Lepotauko

Joskus sitä kantaa huolta itsestään ja koirastaan aivan turhaan.  Kun tässä viime  vuosina on tullut kaikenlaista kremppaa ja on joutunut käyttämään opaskoiraa olosuhteiden vuoksi vähemmän kuin aiemmin, niin on tullut  monenlaisia ajatuksia ja syyllisyyden tunteita.

Olen miettinyt, että tarvitsisiko joku enemmän kuin minä, pitäisikö minun luopua tuosta koirasta, kun liikkumiseni on vähentynyt väliaikaisesti, menevätkö yhteiskunnan varat hukkaan, kärsiikö koira, menevätkö sen työtaidot pilalle ja olenko minä palvelujen ja tukitoimien väärinkäyttäjä.

Sitten kun lähdemme ihmisten ilmoille ja tositoimiin, huomaankin yllättäen, että koira on terästäytynyt ja sille lepo on tehnyt vain hyvää. Se odottaa innoissaan työtehtäväänsä ja on napakka liikkeissään, käännöksissään ja on varma siitä, mitä tulee tehdä.  Sen  koko olemus  viestittää työintoa ja se löytää  pienestä viestistä juuri sen, mitä oltiinkin etsimässä. Ja minun huoleni on hetkeksi pois pyyhkäisty.

Kyllä työn vastapainoksi myös vapaana juokseminen ja leikkiminen ovat myös kuuden vuoden ikään tulleelle koiralle päivän piristeitä. On ilo seurata seinän vierestä kun raskasrakenteinen  iso uros juoksee pallo suussa ympäri  tonttia ja kutsuu minua leikkiin. Kuulen kun se örisee kuin porsas pallo suussa ja tulee lähelle, mutta karkaakin sitten hirvittävää vauhtia kauemmaksi ja viuhahtaa ohitseni kuin ohjus. Meillä on oma hippaleikki. Olen varmuuden vuoksi parkkeerannut itseni seinän vierustaan, sillä en halua, että tuollainen lähes 40 kiloinen koira jyrää vauhdilla minut kumoon.  Kun kuulen sen porsasröhinän ja askelten töminän, niin kyykistyn ja nostan käteni vaakatasoon, hypähdän ylös ja huudan ”haa, nyt minä tulen ja nappaan sen pallon, haa, juokse, juokse, äkkiä”. Koira käännähtää nopeasti ja lähtee pinkomaan karkuun, tullen taas hetken päästä kurkkimaan, että tuletkos, yritäppäs saada kiinni, läl, läl läläll lieru, sinulta pääsi pieru”. Ja niin me leikimme, kunnes kuulen löntystävät askeleet ja pallokin heitetään jalkojeni juureen, että siinä sulle, mie en ennää jaksa sinun kanssa leikkiä.

Ja eiköhän me taas mennä, hyvällä mielin ja taukojumpat tehtyinä.

Eija: Matkalla

Sekasorron keskellä meinaan kompastua jaloissani hääräävään koiraan. Käsken sen kauemmaksi. Kohta jo kuitenkin huomaan jonkun työntävän kuonoaan matkalaukun reunukselle kuin kysyäkseen ”pakkasitko minunkin tarvikkeet varmasti”. Sanallakaan en ole sanonut aikeistani, mutta niin se vain tuo pikikuono tietää, että jotakin on tekeillä ja pitää varmasti huolen, että tulee huomioiduksi.

Keittiön pöydän äärellä alan mittailla pakastepusseihin annoksia. Lasken päivät ja sen mukaan annospussit. Näin olen tehnyt aina. On sitten helpompi kaataa ruoat veteen suoraan pussista eikä tarvitse mittailla. Ja eikös vaan taas ole joku siinä myös mittailemassa, turpa tötteröllä ja kuolalätäkkö edessä. Ja voin vain aavistella mitä päässä pyörii: ”mulle kans, mulle kans ja katsoitko varmasti, että ruokaa on riittävästi, otitko huomioon, että rasitan itseäni enemmän, joten enemmän myös ruokaa, eheii, ei tuo riitä”.

Se on sitten 1000 kilometriä edessä. Auto hurisee moottoritietä ja kohta on ohitettu Jyväskylä. Pää jalkojeni päällä tuntuu yhä painavammalta ja yritän siirtää jalkojani. Ne eivät liiku, ovat puutuneet ja äijä se vaan jaloissani nukkuu eikä senttiäkään hievahda vaikka kuinka  yritän saada jalkojani sen alta pois. Ehdotan, että laitetaan huoltoasemalla pissatusten ja murkinoiden jälkeen koira takapenkille, oli  se sitten väärin tai ei. Eikä mene aikaakaan, kun sieltä huovan päältä repo rankana uinuva koira kuorsaa.

Vissiin on mennyt viesti perille kun millään huoltoasemalla idässä eikä lännessä eikä myöskään keskellä suomen maata ei ole kertaakaan tullut näiden vuosien varrella huomautuksia koirasta huoltoaseman sisällä kahvistelun ja ruokailumme aikana.  Ja se on hyvä se. Ei tarvitse turhaan selitellä eikä näyttää valjaita ja opaskoirakorttia.  Mitä enemmän me näkövammaiset opaskoirinemme liikumme, sitä luontevammaksi tulee suhtautuminen.

Mitä me tänne tulimme etsimään?  Lapin rauhaa, lunta, hiihtolatuja vaiko työleiriä. Aivan sama, mutta vaihtelu virkistää. Heti autosta ulos hypättyään otti karvainen kaveri ilon irti elämästään. Että se on tuo  lumi sitten ihanaa ja kun se on puhdasta, siinä voi kieriskellä selällään ja puskea itseään eteenpäin maata pitkin, kieriskellä kuin sittisontiainen siinä ihtessään, mutta hälläpä, tuolla karvakaverilla, on alla emäntänsä  juuret ja puhdas lumi ja yllä tähtitaivas.  Ja kun sitä on  pehmeän penkin makuun autossa päästy, niin pitäähän sitä sitten majapaikassa yrittää, onko olohuoneen sohva yhtä pehmeä.

Eija: Talven jälkeen

Huokaus ja helpotus. Kaikki se lumi, koska ja tuhannet lumipaakut, joiden kanssa olemme kuluneen talven aikana tuttavuutta tehneet, ovat valuneet viemäreistä. Tuo kevään lorina, kuin  puhdas puro, on viemäreihin lorisevan veden ääni. Se tuntuu korvissani musiikilta.

Se tuossa talviliikkumisessa on haasteellisinta, että koskaan ei tiedä, mihin jalkansa laittaa. Alla voi olla liukas jää tai sohjoinen ja alta lipeävä epämääräinen mössö. Kyllä minä vaan pohjoisen ihmisenä rakastan oikeita talvikelejä. Sitä, että jalkojen alla lumi narskuu ja natisee. Se on opaskoiran kanssa liikkuvalle ihmiselle parempi alusta kuin nämä  etelän epämääräiset talvikelit.

En minä liukkautta pelkää. Nastakengät ja vaellussauvat ovat siihen hyvät välineet. Mutta tuo epämääräisyys tekee liikkumisesta varovaisen ja töksähtävän. Ja joka kerta perille tullessa saa huokaista kuin olisi suurenki suorituksen tehnyt.

Suurilta suorituksilta ne reitit tuntuvatkin.  Jokainen liikkeelle lähtö on oma tarinansa. Eikä todellakaan tiedä, mitä eteen tulee.  Tässä hiljattain ihan testasin, miten koira huomioi liikkuessaan lumen ja paljaan maan. Ja eittämättä valinta oli aina paljas maa. Se oli silloinkin, kun normireitillä pikku pätkä on polku. Polku, jota aina kuljemme kesät talvet. Mutta nyt polku,  jossa oli lunta sai jäädä. Houkutus paljaan maan leveämmälle kaistalle voitti.  Mukavahan se on  liikkua hetkittäin juuri sataneen lumen päällä. Sen,  jota ei ole vielä tallottu eikä aurattu. Se on kuin  olisi suuressa seikkailussa, vaikka tuttua reittiä kulkisi.  ja  jo muutaman tunnin sisällä sama reitti tuntuu kuin olisi nostotöissä syksyisellä perunapellolla.  yksi askel eteen, kaksi taakse.

Onhan talvessa hyviäkin puolia. Nimittäin, jos kaatuu, niin pehmeämmin maan pinnalle tömähtää kuin  töksähtäisi asfelttia syleilemään.  Ja mukavammalta minusta tuntuu sekin, että  Kassu piehtaroi puhtaassa lumessa vapaana ollessaan kuin se, että tulla tupsahtaa mutavelliltä haisten  rakkauden osoituksiin. Työmatkalla on muutama mukava oja. Kassun mielestä. Ei minun.  Olen yrittänyt välttää vapaaksi päästämistä tällä pätkällä, mutta kun se on siihen tottunut, että saa hetken irrotella ennen kuin  työ taas jatkuu, niin ei sitä  riemua voi  estää omien  mukavuuksien vuoksi. Ei silläkään uhalla, että yksikään taksikuski ei meitä  kyytiinsä huoli ja se, että  seurauksena on  työpaikalle tullessa  koiran puhdistus ja mahdollisesti lappu ovelle että ”pääsy kielletty”. Teks mieli kirjoittaa perään, että ”hajuhaitta”. Vaan ei  kehtaa.

Vaan siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi, kevät on  ihaninta aikaa. Opaskoiran kanssa liikuessa voi tuntea  sen itsenäisyyden lisäksi myös  luonnon omat äänet ja  maasta nousevat tuoksut. Aistia  kevään herkemmin ja aistikkaammin. Istahtaa  juurakolle metsässä liikkuessa, jos sen sattuu huomaamaan tai kalliolle, kun sen löytää. Ja  kuulla metsän äänien lisäksi myös  irrallaan juoksevan oppaansa riemuaskeleet sen viilllättäessä  ohitse hurjaa vauhtia. Tulee hyvä mieli ja onnistumisen ilo, olen tässä, olen osallisena, olen  juuri siellä missä haluan olla.

Minulle on tärkeää itseellisyys. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Tässä hetkessä ja näillä kymmenillä arvostan suunnattomasti sitä, että pääsen ittenäni liikkumaan ja pääsen istumaan sinne juurakolle tai kannon päähän tai joen rantaa yksin, ilman, että  minun täytyy pitää seuraa  avustajalle tai jollekin muulle ihmiselle päästäkseni luontoon. Saan tankata sen kaiken itseeni ja nauttia, aistia ja elää hetkessä.

 

Ari: Koira pidentää ikää!

Tervehdys pitkästä aikaa, hyvät blogin lukijat! Tänään törmäsin Ylen sivuilla uutiseen, jossa hyvinvointitutkija Heimo Langinvainio kertoi tutkimuksestaan ihmisen ja koiran suhteesta. Hän oli sitä mieltä, että mitä kauemmn ihmisellä on ollut koira, sitä onnellisempi hän on. Koiran ja ihmisen välinen suhde on elämää tasapainottava. Opaskoira on käyttäjälleen paitsi hyvä kaveri ja perheenjäsen myös  apu itsenäiseen ja turvalliseen liikkumiseen. Olen selkeästi huomannut koiran parantavan elämäni laatua ja auttavan terveyteni ylläpidossa.
Lapsuudenkodissani meillä oli koira, Shetlannin lammaskoira Heppu. Minusta tuli opaskoiran käyttäjä keväällä 1985. Olin tuolloin ensimmäisen vuoden opiskelija Helsingin Yliopiston teologisessa tiedekunnassa. En ole koskaan ollut erityisen hyvä valkoisen kepin käyttäjä. Kun muutin Helsinkiin kotipaikkakunnaltani Hämeenlinnasta, ajattelin, että opaskoirasta olisi apua itsenäisessä liikkumisessa yliopiston laitosten ja luentosalien välillä. Unelmani toteutui ja seikkailimme ensimmäisen oppaani Masin kanssa Helsingin keskustaa pitkin ja poikin. Tuohon aikaan pääkaupunkiseudun kunnat eivät huolineet opiskelijoita kirjoille. Kuljetuspalvelut ja muut vammaispalvelut tekivät vasta tuloaan, joten ainoa vaihtoehto oli opetella käyttämään julkista liikennettä.
Yliopistosta valmistumista edelsi muutto Espooseen ja avioituminen 1997. Lapsemme Elisa ja Katriina syntyivät 2000 ja 2003. Lasten kanssa lenkkeilimme opaskoirien johdolla vaunuja perässä vetäen tai lapsia rinkassa kantaen. Perhekaravaanimme herätti myönteistä huomiota kotikulmilla ja läheisessä leikkipuistossa. Koirien kautta syntyi myös sosiaalinen silta lastemme kavereihin ja vanhempiin. Koirat toimittivat joskus kävelytelineen virkaa, kun tytöt ottivat ensiaskeleitaan. Perheessämme on aina ollut vähintään yksi koira, nyt niitä on kolme.
Tänään kun istuin junassa matkalla töistä kotiin, mietin, millaista olisi koiraton elämä. Fritzin kanssa voin kulkea päivittäin töihin ja kotiin tai lähteä lenkille. Mitä, jos tästä vapaudesta ja etuoikeudesta joutuisi luopumaan. Mikä onkaan rauhoittavampaa kuin nukkuvan koiran kuorsaus illan hämyssä tai aamulla tuttujen tassujen rapina lattialla. Fritz tulee viereeni istumaan ja tuuppimaan kuonollaan. Haetaan valjaat naulasta ja lähdetään ulos.

Sanna: Me olemme me

Vuosi on vierähtänyt ja nyt on viimeisen postauksen aika. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon on jäänyt kertomattakin, mutta matka on ollut antoisa. Toivottavasti lukijatkin ovat nauttineet tästä opaskoirallisesta tilkkutäkistä, jonka blogiryhmämme on esille leväyttänyt.
Vuoteen ehti mahtua vielä yksi kohokohta. 10.-11.12. pidettiin opaskoiraväelle seminaari Loma- ja kurssikeskus Lepolassa. Alkuperäinen luennoitsija Helena Telkänranta joutui viime hetkellä peruuttamaan tulonsa ja aluksi tunsin itseni hyvin pettyneeksi. Olinhan odottanut tätä todella paljon. Tuuraamaan hyppäsi vauhdilla eläintenkouluttajaopettaja Miia Kantinkoski ja myöntää täytyy, että pettymykseni suli nopeasti.
Parin päivän aikana saimme kuunnella mielenkiintoisia luentoja, jotka sitten purettiin keskustelun kautta. Käytännön harjoituksiakin tehtiin esim. palkitsemisesta ja koiran rauhoittamisesta. Tilanne oli oppaille todella haastava, koska Lepolan salissa oli ainakin sunnuntaina 16 koiraa ja kolmisenkymmentä ihmistä. Omallekin keskittymiskyvylle hälinä kävi kovasti, joten en yhtään ihmettele, että Pilvi oli täysin poikki.
Vaikka viikonloppuna itselleni ei tullut varsinaisesti paljoakaan uutta asiaa, jo pelkkä näkökulman vaihto toi ajateltavaa. Sekin on havainto, että on osunut joskus oikeaankin koiransa kanssa. Makupalojen käyttämisestä en ole mieltä puoleen enkä vastaan. Jokainen tehköön niin kuin parhaaksi kokee. Itse en käytä niitä kuin ani harvoin. Siksipä oli hienoa, kun Miia kertoi erilaisista palkitsemistavoista. Hänen pointtinsa oli se, että pitää oppia tuntemaan koiransa ja se, mitä koira tahtoo palkkioksi.
Labradoreille ruoka on yleensä melkoisesti mieleen. Harjoittelimme siis makupalan kanssa palkitsemista. Pipariksi meni meillä. Pilvi ei edelleenkään pidä herkkuja mitenkään tavoiteltavina. Makupalanyrkin sijaan se valitsi käden, jossa ei ollut kuin silitystä. Muiden uskon saaneen hyviä ahaa-elämyksiä harjoituksen aikana.
Alkuvuoden huolten ja läpi kulkemiemme kokemusten myötä Pilvi ja minä olemme taas kokonaisempi koirakko. Seminaariviikonloppuna käsitin myös sen, ettei minun tarvitse nolostella sitä, että olemme niin kiintyneitä toisiimme. Mitäs siitä, että minä olen Pilville se paras palkinto. Jokapäiväinen toimiva elämä on minulle palkinto. Vaikka vanhenevan opaskoiran työskentelyajasta ei voi tietää, voimme onnellisina nauttia jokaisesta jäljellä olevasta päivästä. Me olemme ME.
Joululoma maaseudun rauhassa odottaa. Kiitän Pilvin ja minun mukanakulkeneita kuluneesta vuodesta. Toivotan kaikille  hyvää ja lämmintunnelmaista joulun aikaa ja paljon riemukkaita hetkiä vuodelle 2017!

Kuvassa tonttulakkiin sonnustautunut Pilvi toivottaa lukijoille hyvää loppuvuotta.

ARTO: JOULUN AIKAA, LUMEN TAIKAA

Vuosi alkoi taasen kääntyä loppusuoralle. Vähän luntakin tänne etelän maille saatiin, tosin taitaa olla kohta taas loskaa. Lumitassuinen Kimi on sitten taas loskasta märkä sieni. Vuosiakin Kimi kerkesi täyttämään, viisi vuotta tuli mittariin. Tokihan lahjan poika sai, paketin uunilenkkiä. Lisäksi tämä vuosi on siitä poikkeuksellinen, että tämä on ensimmäinen vuosi kun emme Kimin kanssa ole kertaakaan eksyneet. Lieneekö poika jo niin rutinoitunut tai sitten minun suuntavaistoni on parantunut, ehkä molempia. Reilu kaksi vuotta on opettanut sekä minua että koiraa, meistä on tullut melkoinen parivaljakko.
Uuttakin vuosi toi tullessaan, 21.11 minusta tuli isä. Poika tosin on keskoskaapissa vastasyntyneiden teho-osastolla, mutta onneksi kaikki on hyvin ja vahva miehen alku siellä on kasvamassa. Siinäpä on Kimilläkin ihmettelemistä kun poika tulee kotiin ja saa jalat alleen. Rauhallinen Kimi onneksi on, joitakin vuosia sitten kaverini kymmenen kuukauden ikäinen tyttö veti Kimiä korvista, mutta eipä koira ollut moksiskaan. Vaan tarkkana pitää olla, kukapa sitä pitkään tykkää jos korvista vedetään.
Joulukin jo porstuassa odottelee vuoroaan. Voi sitä hetkeä kun kinkku menee uuniin, Kimin viihtyminen keittiössä lisääntyy kummasti. Tokihan pienen siivun pitää tuosta herkusta koiralle antaa, tosin sormien kanssa pitää olla varovainen, kinkku kas kun katoaa todella nopsaa kädestä herran suuhun.
Joulua vietämme kylpylässä. En ole Kimin kanssa kaksin ko. alueella liikkunut, mutta nyt olisi tarkoitus kokeilla. Saas sitten nähdä tuleeko se eksyminen sitten siellä, vai hoitaako poika homman tyylikkäästi eikä yritä mitään koiruuksia. Ei tosin kannata, se kun saattaa vaikuttaa siihen mitä pukinkontista poitsun makeisiin suihin nousee.
Koirakko Arto ja kultainen opas Kimi toivottaa lukijoille rauhaisaa joulun odotusta.

Ari: Sitä ei osaa pelätä, mistä ei tiedä

Tervehdys jälleen, hyvät lukijat! Olen perheineni asunut Espoon Suvelassa lähes parikymmentä vuotta. Tänä aikana olen opaskoiran kanssa kulkenut junalla Tuomarilasta Helsinkiin ilman sen kummempia ongelmia. Lokakuussa kuitenkin tapahtui eräänä aamuna junaan noustessamme, että Fritz putosi kiskoille junan ja laiturin väliin. Ilmeisesti koira ei hypätessään junaan saanut tarpeeksi vauhtia ja jalat lipesivät. Muut matkustajat huomasivat tilanteen ja riensivät auttamaan meitä, näin Fritz saatiin nostettua ylös ilman enempiä vaurioita. Tämän tapauksen seurauksena Fritz on ruvennut aristelemaan junaan nousua.

Kun tapausta selviteltiin muiden matkustajien kanssa, sain tietää, että Tuomarilassa junan ja laiturin välissä on lähes 40 cm:n rako. Ei siis ole ihme, että koira tai ihminen voi pudota kiskoille junaan noustessaan. Puolisoni Sari on samalla laiturilla pudonnut kiskoille kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hänellä oli selässään rinkassa esikoisemme Elisa.

Olen liikkunut opaskoiran kanssa yli 30 vuotta. Olemme toistaiseksi varjeltuneet onnettomuuksilta. Fritzin putoaminen kiskoille on kuitenkin herättänyt mietteitä sekä omasta että opaskoirani turvallisuudesta eri tilanteissa.

Kuten edellä kuvatusta voidaan päätellä, Tuomarilan asema on vaarallinen paikka junaan noustaessa. Tätä olen kuullut myös muilta matkustajilta joiden kanssa olen tapahtuneesta puhunut. Minulla on mahdollisuus käyttää kuljetuspalvelua ja kulkea päivittäin taksilla töihin. Olen toistaiseksi kuitenkin valinnut julkisten kulkuvälineiden käytön pienentääkseni omaa hiilijalanjälkeäni. Näkövammaisena olen oikeutettu vapaalippuun pääkaupunkiseudulla. Lisäksi pidän matkustamisesta erilaisissa julkisissa liikennevälineissä.

Tapahtuneesta on ollut myös myönteinen seuraus: Kuljen töihin lähes poikkeuksetta 6.56 Tuomarilasta lähtevällä junalla. Asemalla kanssamatkustajat ovat muutamana aamuna tulleet auttamaan minua ja Fritziä junaan nousussa. Näissä tilanteissa syntyy luontevasti vuorovaikutus ja olemme toivotelleet hyvää alkua työpäivälle puolin ja toisin.

Luulen, että kuvaamani tilanne on tuttu monelle koirakolle. Opaskoira mahdollistaa itsenäisen, turvallisen ja usein myös huolettoman liikkumisen. Koirakon keskinäinen yhteistyö ja luottamus ovat parhaimmillaan sitä, että opaskoira kuljettaa käyttäjänsä turvallista reittiä vaarallisissakin tilanteissa. Tällaisia voivat olla esim. tietyömaat tai rautatieasemat, jossa kuljetaan laiturilla raiteiden välissä. Koiralle pelottava tilanne syntyy, kun se kokee tehtäväänsä suorittaessaan oman turvallisuutensa vaarantuvan. Vaikka en aiokaan luopua junalla kulkemisesta, yritän tiedostaa tulevia vaaroja myös Fritzin näkökulmasta.

Hyvää adventtiaikaa, rauhallista joulua sekä onnea tulevalle vuodelle toivottavat Ari ja Fritz

Tiina: Edustustehtäviä

9-vuotias poikamme Martti aloitti tänä syksynä partion. Hän on pitänyt harrastuksesta valtavasti, ja viime sunnuntaina Viki ja minäkin päästiin todistamaan, että partiossa oli tosiaankin mukavaa!

Muutama viikko sitten lauman johtajalta tuli viesti lasten vanhemmille, että partiossa alkaisi lemmikkieläinteema. Jokaiseen partiokokoukseen otettaisiin yksi lemmikkieläin kerrallaan, jotta siitä ehdittäisiin keskustella rauhassa ja siihen päästäisiin myös tutustumaan kunnolla. Ymmärrän hyvin sen, että jos paikalla olisi mahdollisesti kuusikin erilaista eläintä ja kymmenen lasta, voisi tilanne riistäytyä käsistä, vaikka kokouksen vetäjät ovatkin ammattilaisia alle kymmenvuotiaiden lasten järjestyksenvalvonnassa.

Päätin ehdottaa laumanjohtajalle, että Martti ja minä toisimme partioon Vikin. Minua suoraan sanottuna kiinnosti tietää, mitä Martti ajatteli siitä, millaista on kun perheessä on opaskoira. Ja mitä se oikeastaan tarkoittaa kun koira on opaskoira.

Lauman johtaja innostui kovasti asiasta, Martti suomalaisena miehenalkuna ei ehkä niinkään, mutta ei toisaalta tyrmännytkään ideaa. Jännittävän tilanteen pelasti Martin ystävä, joka tuli samalla kyydillä partioon, ja oli valmis auttamaan Marttia kertomisessa tiukan paikan tullen.

Sain sen käsityksen, että mikäli sää sen sallii, jokainen partiokokous aloitetaan ulkona. Mielestäni se oli hyvä idea, sillä lapsilla oli jälleennäkemisen riemu huipussaan ja ylimääräistä virtaa oli melkein yhtä paljon kuin nuoressa Labradorinnoutajassa. Tälläkin kertaa lapset äänestivät jonkun lempileikeistään ja juoksivat ja kiljuivat sitten sydämiensä kyllyydestä ensimmäiset kymmenen minuuttia.

Tämän jälkeen sisälle siirtyikin huomattavasti rauhoittuneempi lapsilauma. Ainoa, jolla edelleen tuntui olevan ylimääräistä virtaa oli Viki. Ehkä se johtui siitä, että olin pitänyt sillä valjaat päällä, koska Martti ja minä olimme suunnitelleet, että se olisi puolet ajasta opaskoira ja puolet lemmikki. Nyt oli menossa tuo kiusallinen opaskoiravaihe, joka toimi erinomaisena tottistreeninä Vikille, sillä muutamakin pikkukäsi meinasi alkuun ottaa kontaktia Vikiin. Martti ei tykännyt asiasta alkuunkaan, vaan puuttui asiaan välittömästi. Moinen hörhöily saatiinkin loppumaan hyvin nopeasti ja pääsimme Vikiä lainatakseni ”kuivalle keskustelulinjalle”. Minä esitin kysymyksiä ja Martti vastaili.

Kuinka kauan Viki on ollut meillä, mitä sen työtehtäviin kuuluu, minkälaisia käskyjä annan sille kun se on töissä. Kun se on vapaalla, minkälaisia sääntöjä sillä on kotona. Ja Marttihan innostui kertomaan! Ja lapset innostuivat kyselemään.

Lopulta päästimme Vikin pinteestä ja annoin sen tutustua lapsiin. Kun lapset oli tervehditty, piti koko tilakin koluta, sillä ilmeisesti joku oli syönyt siellä keksejä.

Loppuajan minua ja muita aikuisia viihdytti huomattavasti rauhoittuneempi opaskoira. Laumanjohtajat kertoivat lapsille erilaisista allergioista ja pitivät sitten eläinaiheisen tietokilpailun. Lopulta tuli aika lopetella partiokokous ja lähteä kotiin. Olin todella iloinen siitä, että saimme olla mukana Metsän susien kokouksessa!

Seuraavalla viikolla kävelin Vikin kanssa puurokulhoineni koululle. Matkalla tuli vastaan eräs puolituttu koulun naapurista, Alzheimeryhdistyksestä. Hän on kovasti mieltynyt meidän Vikiin, ja nyt hän yllättäen kysäisikin minulta, että ehtisinkö joku päivä tulla Vikin kanssa heidän vieraakseen, koska vanhukset pitävät niin kovasti koirista. Tapanani on aina vastata ennen kuin ajattelen, joten sanoin että ”kyllä tulen”.

 

Ja niinpä sitten sovittiin, että kunhan sopiva päivä löytyy, tulen käväisemään heidän luonaan Vikin kanssa ruokapalkalla.

Ensi viikolla tuo päivä sitten on. Ensi viikko on muutenkin niin täynnä kaikenlaista menoa, että en ole ehtinyt pahemmin ajatella koko asiaa. Ehkä se jännitys iskee samana aamuna kun sinne on tarkoitus mennä, tai sitten se ei iske ollenkaan, mene ja tiedä.

Joka tapauksessa, ensi viikolla Viki jälleen edustaa, mutta ruokapalkan nostan minä!

 

Arto: Lumitassut

Kalenteri ilmoittaisi että on marraskuu. Ilmassa on kieltämäti talven tuntua, aamuisin varsinkin alkaa olla todella koleaa, lumikaan ei enää liene kaukana täällä etelässä. Vaikka suosikkivuodenaikani ovat varhaiskevät sekä myöhäissyksy, pidän myös talvesta, 5-10 cm lunta ja muutama aste pakkasta, mikäs on tuolla kulkea. On aina oma mielenkiintonsa astua Kimin kanssa ulos ensilumien aikaan, tuolla kehvelillä kun on ollut tapana eksyttää minut kun lunta on tullut sen verran paljon että sitä riittää kinoksiksi asti. Jotenkin sitä hämmentyy kun tutut reunat ovat kinosten alla ja sitä luottaa vain siihen että Kimin suuntavaisto pelaa. Onneksi ei kovin kauas olla koskaan jouduttu ja BlindSquare tarvittaessa vie oikealle reitille, mutta kyllä se aina vähän itseään harmittaa että taas se minun ajatus pääsi karkaamaan. Josko tänä vuonna olisin hereillä ja pitäisin reitin paremmin mielessä. Tosin Kimi on siitä metka että kun se yksi eksytys on tehty, saa olla minkälainen umpihanki tahansa, reitiltä ei enää toista kertaa poiketa, tai noh vannomatta paras.

Kimille lumi on mieluinen elementti. Ensilumeen liittyy myös se pakollinen ”lumihepuli”, eli lumessa kieriskellään ja möyritään, nokalla nostetaan lunta ja se sitten ravistellaan pois. Tähänkin riittää se yksi kunnon möyryäminen, kun kerran saa kunnolla hyöriä ja pyöriä, on se sitten nähty ja kiinnostus hankeen laimenee. Marraskuu on myös Kimin juhlakuukausi, 28. päivä on poitsun synttärit ja tänä vuonna tulee jo viisi vuotta mittariin.

Koska Kimi on Kultainennoutaja, tahtoo suojalumesta tulla pienoinen riesa. Lumikokkareet pakkautuvat tassukarvoihin ja varpaiden väliin, kipeää ja epämukavaahan moinen on ja kulkeminen usein hidastuu. Parhaimmillaan Kimi on pistänyt maahan maate ja näin ilmoittanut että liike jatkuu vasta kun kokkareet on kaivettu tassuista pois. Tervetuloa siis pakkanen, lumitassut ja mukavan kirpeät ilmat. Joulukin on hiljalleen tulossa. Toivon vain että ei olisi samanlainen sää kun viime jouluaattona, +7 astetta ja tihkusade ei oikein jouluntuntua luonut kun Kimin kanssa käytiin kävelemässä.

Sanna: Patikkapäivä

Lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina osallistuimme Päijät-Hämeen Näkövammaisten, Päijät-Hämeen Munuais- ja maksayhdistyksen ja paikallisen opaskoirakerhon järjestämälle patikalle. Kokoontuminen oli Loma- ja kurssikeskus Lepolassa ja suuntana oli Kaarlammen laavu Viuhan luonnonsuojelualueella. Aurinkoinen syyssää suosi 19 matkaan lähtijää. Alun nimenhuudon ja pienen organisointisähläyksen jälkeen väki saatiin jaetuksi kahteen ryhmään, lyhyempää ja pidempää kautta laavulle kävelijöihin. Lähdimme pidemmälle reitille, koska patikoimaanhan sitä oli tultu.

Alkumatkasta ei ehkä osuttu ihan suorimmalle reitille, mistä johtuen porukasta kuuluikin vähän mutinaa. Kartan ja paikallisten avulla suunta kuitenkin löytyi. Harhaannuksen johdosta saimme kulkea myös pienen pätkän polkua, vaikka alunperin reitin piti olla vain tasaista kulkua. Minulle ja Pilville se oli mieluista. Kuljemme poluilla päivittäin ja yleensä seuraan silloin Pilvin perässä hihnassa. Hihna on vain tuntumalla ja saan siitä suunnan. Juurien ja kivien yli joudun nostelemaan jalkani ihan itse, mutta systeemi toimii hyvin.

On käsittämätöntä, kuinka metsä nielaisee nopeasti asutuksen äänet. Pian jäljellä ei ollut kuin luonto itse ja tietenkin retkeläisten rupattelu. Aamuisen koleuden perusteella olin minäkin pukeutunut vähän liian lämpimästi. Laavulle noustaan jyrkkä mäki, jonka päälle päästyä oli jo melkoisen kuuma.

Lyhempää reittiä kulkeneet olivat jo ehtineet paikalle ja laavulla oli muitakin loistavan sään innoittamia ulkoilijoita. Järjestäjien toimesta tarjolla oli makkaraa, mehua ja kahvia. Kuulin jostain pullastakin, mutta nuotiomakkara vei voiton. Totutun mukaan Pilvi odotteli rauhassa viimeistä palaa makkarastani.  Ehkä olen vain optimisti, mutta toimin näin vähentääkseni kerjäämistä. Haikeita katseita tämä käytäntö ei kylläkään estä.

Noin tunnin paussin jälkeen alettiin tehdä paluuta Lepolaan. Opaskoirakkoja mukana oli kolme ja ennen lähtöä piti tietenkin otattaa potretti todisteeksi läsnäolosta. Suurin osa väestä lähti takaisin lyhempää reittiä. Itse halusin palata pidemmän kautta ja sain houkutelluksi pari muutakin matkaan. Laavun lähellä on Kaarlampi, jonka rantaan johtavat pitkospuut. Kun eräs mukaan lähtenyt halusi käydä vilkaisemassa laituria, päätin kokeilla Pilvin pitkospuukelpoisuuden. Sittenhän tietäisin, voisimmeko joskus lähteä reiteille, joilla sellaisia on.

Ensin Pilvi oli sitä mieltä, ettei tuota sokkoa voi tuonne johdattaa. Pienen neuvottelun jälkeen se ilmeisesti tuli siihen tulokseen, että kaipa tuo tietää, mitä pyytää. Hiukan epävarmaa menomme oli, mutta onnistuimme pääsemään laiturille ja takaisin. Kuljin perässä hihnatuntumalla aivan kuin polullakin. Lähinnä ongelmaa tuottivat pitkospuiden liitoskohdat. Pilvi merkkasi ne vähän kuin kynnyksen tai esteen, joten horjahdin monesti hihnan löystyessä. Ensimmäiseksi kokeiluksi kuitenkin ihan rohkaiseva. Kyllä me pitkospuille uskallamme vastakin.

Paluumatkalla onnistuimme jotenkin kääntymään väärään suuntaan. Kun nyt kumminkin tiesimme suunnilleen, missä olimme, mitäpä tuosta. Matka Lepolaan venyi ehkä puolitoista kilometriä pidemmäksi kuin menomatka. Ilma oli kuitenkin niin hieno, että olin oikeastaan vain tyytyväinen lisäulkoilusta. Suunnittelimme siinä kävellessä seuraavaa patikkapäivää. Haluan ehdottomasti päästä kokemaan muitakin Lahden luontokohteita. Kun pitkospuuvalmiutemmekin on nyt tarkistettu, Lapakiston reitit kutsuvat. Jos syksyn säät eivät sitä salli, niin keväällä sitten.

Haastan kaikkia lähtemään luontoon liikkumaan. Se on voimaannuttavaa ja antaa energiaa samalla kuin mielenrauhaakin. Suomessa on paljon upeita luontokohteita ulkoilureitteineen. Kun reitin valitsee oman tasonsa mukaisesti, on varmasti aina tiedossa hieno elämys. Usein kohteissa onkin valittavana eri reittejä niin haasteita kaipaaville kuin leppoisammin liikkuvillekin. Myös esteettömäksi rakennetut reitit ovat lisääntyneet. Ei aina tarvitse lähteä kauas löytääkseen jotain hienoa.

kuvassa  Minna-Liisa ja Jaala, Sanna ja Pilvi ja Hannu ja Ässä Kaarlamnen laavulla.

kuvassa Minna-Liisa ja Jaala, Sanna ja Pilvi ja Hannu ja Ässä Kaarlamnen laavulla.