ARI: SYYSTUUMAILUA

Tervehdys teille, hyvät blogin lukijat! Kesä on mennyt sen siliän tien ja syksy tuonut uudet kujeet. Syksyn tulon huomaa siitä, että Fritz poimii lenkkipolun varrelta omenoita ja kantaa niitä suussaan kotiin. Omenat ovat hyviä mutta niiden syöminen aiheuttaa ylimääräisiä kaasunpurkauksia.

Tällä viikolla on vanhemmalla tyttärellämme ollut lukion ensimmäisellä luokalla koeviikko, joten olen parina aamuna ottanut hänen koiransa mukaan lenkille. Homma toimii niin, että Fritz opastaa ja Reeta kulkee taluttimessa oikeassa kädessäni pitkässä hihnassa, jonka lenkin saan tarvittaessa olalle, kun tarvitsen kättä vaikka liikennevalojen käyttämiseen. Viisaina koirina kumpikin tietää paikkansa. Reeta ei häiritse Fritzin opastusta, eikä Fritz pane pahakseen, vaikka Reetalla onkin erivapaudet nuuskimisessa. Tänä aamuna lenkillä tuli vastaan Fritzin kaveri Patu, iso musta labbis-uros. Patun isännällä oli kiire töihin, joten eivät pojat ehtineet painimatsille asti. Joku toinen kerta.

Omalla kohdallani syksyn tulo on aloittanut uuden vaiheen. Syyskuussa aloitin lähes vuoden kestäneen työttömyyden jälkeen osa-aikaisen työn. Työmatkoilla Fritz saa nauttia pitkästä aikaa enemmän omasta mielihuvistaan: junissa ja metroissa ajelusta. Työpaikalla Fritz on huomaamaton kaveri. Se nukkuu yleensä työpöytäni alla, eikä välitä maailman menosta.

Myös harrastukset ovat pikku hiljaa käynnistyneet. Laulan puolisoni kanssa Helsinkiläisessä Karelia-kuorossa. Dumle ja Fritz ovat monesti mukana harjoituksissa ja ne ovat tulleet lähes kuoron maskoteiksi. Pojat nauttivat sävelten maailman kauneudesta flyygelin vieressä nukkuen.

Opaskoiran elämä on luultavasti varsin sisältörikasta. Se on siinä mielessä etuoikeutettu lajitovereihinsa nähden, että se saa kulkea käyttäjänsä kanssa mukana lähes kaikkialle ja kuulla, nähdä, haistella ja ihmetellä elämää ympärillään. Koiran perspektiivistä monet asiat saattavat olla myös inhottavia tai stressaavia. Ei mahda kuonon kohdalla pöläyttävä auton pakoputki tuoksua järin hyvältä. Pääkaupunkiseudulla liikenteen taukoamaton jyly rasittaa omiakin korviani, saati sitten koiran. Opastus rautatieasemilla, metroissa ja muussa joukkoliikenteessä vaatii tarkkaa huomiokykyä. Kun tullaan töistä kotiin, Fritz menee nukkumaan ja keräämään voimia seuraavaan koitokseen.

Opaskoiran ansiosta pystyn elämään täysipainoista elämää. Voin kulkea itsenäisesti työmatkat ja osallistua harrastuksiin. Yhdessä lenkkeillessä mieli lepää ja kunto kasvaa. Lisäksi koira on tavattoman hyvä kaveri.

Tiina: Eksyksissä

Joko olin unohtanut, tai sitten en ollut tiennytkään, miten väsyttävää voi olla opiskelujen aloittaminen uppo-oudossa koulussa, suurimmaksi osaksi tuntemattomien ihmisten seurassa. Ja kun mukaan laskee sen, että rinnalla kulkee hyvin innokas ja seurankipeä koira, jota luullaan ties monettako kymmenettä kertaa vasta pennuksi, ovat ensimmäiset viikot väsyttäviä sekä minulle että sille lähes pentukoiralle.

Ensimmäinen kouluviikkomme meni lähinnä siihen, että opettelin tuntemaan opiskelukavereita äänestä. Minua nolotti kysellä uudestaan ja uudestaan, että kukas se sinä nyt taas olitkaan, mutta ei kukaan siitä tuntunut itseensä ottavan. Luulen, että nyt kukaan ei sitä edes muista, en ehkä minäkään muistaisi, mutta nyt se tuli mieleeni, kun istahdin tähän koneen ääreen alkusyksyä muistelemaan.

Toisella viikolla aloin jo hieman laajentaa reviiriä ja opettelin koulun sisätiloja. Meillä on kerran viikossa etäpäivä, jolloin teemme opettajan antamia tehtäviä kotona. Jätin Vikin kotiin ja harjoittelin koulun sisätiloja liikkumistaidonohjaajan kanssa kaikessa rauhassa. Tuntui uskomattoman huojentavalta, kun opin menemään valkoisen kepin kanssa alaovelta ylös koulun tiloihin, luokkaan, taukotilaan ja  vessaan. Vieläkin koulun tiloissa on mustia aukkoja, mutta silti minusta tuntuu, että ihan kuin koulu olisi uusi ihminen, johon minulla on pikkuhiljaa lupa tutustua ja tuo ensiaskel otettiin tuona keskiviikkoisena aamupäivänä.

Kolmannella viikolla päästimme Viki-neidin valloilleen. Jälleen käytin hyväkseni etäpäivää ja lähdin liikkumistaidonohjaajan ja Vikin kanssa koululle harjoituksiin. Aloitimme treenit koulun päärakennuksen kahvilasta, josta käyn joka aamu aamupuuron. Koska ulkona on käynnissä pienimuotoinen tietyömaa, menemme sisäkautta toiselle ulko-ovelle, josta on lyhyt matka siihen rakennukseen, jossa hierojien koulutustilat ja klinikka toimivat.

Harjoittelimme tätä reittiä sekä erästä lenkkireittiä parisen tuntia ja kaikille jäi sessiosta erittäin hyvä mieli. Ja tottakai pääsin harjoittelemaan käytännössä uutta reittiä heti samalla viikolla. Mutta kuinkas sitten kävikään…

Sanoin taksikuskille, että hän voi turvallisin mielin jättää minut päärakennuksen eteen, Viki ja minä kyllä pärjäämme. Huomasin, että kuskia pelotti ja minuakin jännitti, mutta rohkaisin mieleni. Jos uuden reitin opettelee, se on otettava heti haltuun, muuten se jää käyttämättä.

Menimme sisään kahvilaan, jossa oli iloinen tarjoilija. Hän oli juonessa mukana. Nyt se opaskoira tuli kahdestaan Tiinan kanssa ja nyt se arki alkaa, ihanaa! Puuro pakattiin ja hyvästit sanottiin. Viki pyöri hetken hissien luona, koska se olisi tahtonut mennä yläkertaan. Minä sanoin, että ei mennä hissiin, vaan käytävään. Lopulta Viki antoi periksi ja mentiin käytävään. Ja käytävän päästä ulos ja sitten ovi ulos. Jes, kohta ollaan koululla.

Mutta milloin on se kohta. Nyt tulee alamäki, mutta kouluun mennessä ei ole alamäki. ”Viki, nyt takasin”. Viki kääntyi takaisin, mutta ei takaisin kahvilaan, eikä koululle, vaan jonnekin ihan muualle.

Ja niinhän sitä pyörittiin ja hyörittiin.

Katsoin kelloa, se tuli kymmentä vaille, sitten viittä vaille. Sitten nöyrryin ja soitin opettajalle. Ilmoitin sille olevani (käytän nyt sanaa) eksyksissä. Puhelimessa lipsahti jotain painokelvottomampaa.

Puhelun päätyttyä laitoin päälle navigatorin. Sieltä tuli hyviä ohjeita, mutta silti ajauduimme kauemmaksi. Ihmettelin sitä, sillä yleensä se toimi hyvin, kun olin Vikin kanssa liikenteessä kahdestaan.

Lopulta äkkäsin jonkun vanhemman pariskunnan, joilta pyysin apua. Kuulin olevani Mannerheimintiellä. Mies lupasi lähteä viemään minut koululle ja nainen lähti hoitamaan heidän ruokaostoksia.

Kävellessämme mies jutteli mukavia ja minä olin tavoistani poiketen aika hiljainen. Perillä kiittelin häntä kädestä pitäen ja lampsin sisälle kouluun. Kävin taukotilassamme laskemassa yhdestä kymmeneen ja kymmenestä yhteen. Luokassa sain havaita, että tuntia ei oltu aloitettu, vaan kaikki olivat odottaneet minua. Ihana opettaja ja ihanat luokkakaverit!

Vikiä nolotti. Se meni kaikessa hiljaisuudessa matolleen ja minä menin aika hiljaisena naisena paikalleni.

Mutta miksi lähdimme väärään suuntaan, miksi navigatori ei toiminut aikaisemmin aamulla ja miten kävi aamupuurolle?

Ensin Viki: Se ei halunnut lähteä tylsälle oppitunnille, vaan uudelle lenkkireitille, jota harjoittelimme keskiviikkona. Hyvänen aika sentään! Ulkona paistaa aurinko ja äiti käskee kouluun. Kuka hullu nyt sinne tahtoisi.

Toisena navigator: Pidin puhelinta väärinpäin kädessä. Yleensä minulla on nappikuulokkeet korvissa ja puhelin povitaskussa. En ottanut tätä tosiseikkaa huomioon, kun olin pelkän puhelimen kanssa liikenteessä.

Ja viimeisenä se tärkein asia: Puuro maistui lounaaksi, kun lämmitin sitä vähän mikrossa! Olin tunut sen kaveriksi kotoa mustikoita, jotka olivat sulaneet täydeksi lällingiksi, mutta mitäs tuosta, mahassa ne olisivat sulaneet kuitenkin.

 

Arto: Turistina kotikaupungissa

Kun pyydetään nimeämään kaupunginosia Tampereella, lienee kaksi sellaista jotka heti tulevat mieleen: Hervanta ja Pispala. Kimin kanssa vierailimme jälkimmäisessä tässä hiljattain. Pispala on harjumaista aluetta, eli portaita ja pitkiä sellaisia riittää, samoin jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Pispalahan muuten on siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että pienellä alueella asuu kolme Juha Vainio -palkinnon saajaa: Heikki Salo, Mikko Alatalo ja Pauli Hanhiniemi. Emme toki näiden mestareiden rauhaa menneet häiritsemään, vaan annoin Kimin juoksennella metsässä ja nuuskia uusia tuoksuja. Myös Lauri Viita oli Pispalasta lähtöisin ja asusteli siellä aikoinaan. Vielä tänä päivänä Pispalasta löytyy Lauri Viita -museo sekä -muistomerkki, jossa Kimin kanssa poikkesimme. Näkevälle kohta on varmasti komea. Näköispatsas seisoo runosiipineen yhdellä korkeimmista harjuista ja sen sivuille aukeaa kaksi eri järveä, toisella puolella Pyhäjärvi ja toisella Näsijärvi. Pispalan toinen piirre on kapeat kadut. Mutta mikäs se on Kimin kanssa kulkea, suhteellisen hiljaista tällä kertaa oli. Kimi tietysti olisi toivonut, että olisimme matkaamme jatkaneet Vaakon nakille, josta saisi kuuman koiran. Se on munkki, jonka välissä on makkara. Mutta ehkäpä ensi reissulla sitten. Nyt kyläilypaikassa isäntä puolisoineen nautti kahvipöydän antimista ja koira luomunaudanlihasta.

Kuvassa Arto ja Kimi Lauri Viidan muistomerkillä Pispalan harjulla.

arto_pispalanharjulla

Eeva: Unnan tavallinen päivä osa 2

Siitä sitten vain nelikaistaisen Sammonkadun yli suojatietä pitkin. Hyvä hyvä Unna! Kadun ylitys sujuu mallikkaasti. Lähtötolpalta leveän kadun toisella puolella olevan äänisummeritolpan kylkeen. Vaikka tuosta on menty satoja kertoja, minua vähän pelottaa. Liikenne on vilkasta ja autojen äänet kuulostavat voimakkailta. Kamikaze juoksu siis yli leveän kadun ja matka jalkakäytävää pitkin kohti apteekkia.

Unnalle tarvitsee sanoa vain APTEEKKI, niin sinne mennään hurukyytiä. Toki ylimääräistä nuuskimista siinä välillä. Pakko vetää hihnasta kauemmaksi seinän vierestä ja komento EI NUUSKI! Apteekkiin mennessä ei kuitenkaan ilmene niin paljon nuuskimista kuin normaalisti. Apteekki on Unnan lempiosoite.

Avaan oven Unnan kuonon yläpuolella olevasta kahvasta ja jo tuoksusta tunnistan, että hyvin löytyi tälläkin kerralla apteekin ovi. Taputukset Unnalle ja sisään siitä molemmat.

Meidät tunnetaan siellä jo nimeltä, niin paljon olemme siellä näiden kahden vuoden aikana käyneet. Henkilökunta tulee heti kysymään mitä tänään saisi olla. Unna istahtaa ilman käskyä viereeni ja siinä ovimatolla seisten meitä palvellaan kuin kunniavieraita konsanaan. Ostosten tultua siirrymme kassalle maksamaan, ja silloin Unna alkaa heiluttaa häntäänsä hurjasti. Nyt sitten tapahtuu se Unnan mielestä paras juttu. Henkilökunta suorastaan kilpailee, kuka saa antaa sille koiran keksin. Eka kerrasta alkaen, on sovittu, että Sammon apteekissa saa Unnalle antaa makupalan. Kyseinen apteekki on niin sanottu koira-apteekki. Siellä on luukku, josta koiran kanssa kulkevat ihmiset voivat ostaa tuotteita. Koirankeksejä on aina varastossa. Me Unnan kanssa saamme tulla sisälle ovesta ja syy Unnan apteekkirakkaudesta selviää tuossa makupalavaiheessa. Luultavasti Unna menisi iloisesti apteekkiin jo ilman makupalaakin, mutta henkilökunnalle on todella mieleistä saada antaa sille herkkukeksiä.

Nopea hotkaisu ja ihanuus on ohi. Tavarat repussa lähdemme ulos. Henkilökunta haluaisi välttämättä tulla avaamaan meille ulkooven. Sen olen kieltänyt. Menisi aivan sähläykseksi jos ovella pyörisi kovin moni ihminen ja yksi koira yhtäaikaa.

Ulos päästään ja yritetään lähteä takaisin kotiin. Yritykseksi se menee joka kerta apteekista lähtiessä. Unnan mielestä kannattaisi mennä apteekkiin uudestaan. Saan sen liikkumaan pari metriä ja sitten Unna pysähtyy ja pää kääntyy apteekin oven suuntaan. Usein Unna on käännettävä käsivoimalla kotiinpäin. Matkan teko on hidasta ja tassut tuntuvat liimaantuvan asfalttiin. Hohhoi! Onneksi keksiherkkuja ei ole saatavana missään muualla. Varmasti olisimme joka reissulla jonkun liikkeen ovella, jos joka liikkeessä olisi lupa antaa jotain hyvää. Kotimatkan alku kestää kauan. Noin sadan metrin päässä vasta Unna antaa periksi. Tassut liikkuvat siinä vaiheessa jo reippaammin. Nuusku on kotimatkalla vielä kovempaa kuin tullessa, mutta kotiin on joka kerta päästy.

Tuona tavallisena päivänä jouduin nostamaan Unnan kuonon maasta ylös kymmeniä kertoja. Eräs tuntematon rouva tuli viereen ja kysyi, että onko sillä koulutusvaihe vasta menossa? Sanoin, että luultavasti koulutusta riittää tämän kanssa hamaan vanhuuteen saakka.

Kotiin päästyämme soitin Unnan kouluttajalle ja kerroin jälleen tuosta nuuskimisesta. Unnalla on ollut alusta saakka hyvin voimakas nuusku nenässään. Aluksi käytin kouluttajan ohjeen mukaan jopa kuonopantaa. Sen kanssa oli helppo nostaa kuono ylös maasta. Kauan se ilo ei kestänyt. Unna oppi ottamaan kuonopannan pois kuonon ympäriltä. Vasentassu-oikeatassu-vasentassu-oikeatassu vuorotellen kävi pannan reunassa ja niin panta lipsahti pois. Oli pakko lopettaa pannan käyttäminen. Unna päätti itse niin.

Unna on ihastuttava tepsukka. Pahimmaksi epäkohdaksi on koitunut tuo voimakas nuuskunuusku. Kukahan keksisi kunnon päitset kuonopannan tilalle. Taidan lähteä hevoskauppaan tutkimaan löytyisikö sieltä päitset joita ei niin vain tassuilla riisuta.

Sanna: Bändärisynttärit

Pilvillä tuli kymmenen vuotta täyteen kuun alussa. Miten aika onkaan kulunut nopeasti. Jotenkin tuntuu, että se laukkaa aina vain vinhempaa vauhtia kohti Pilvin eläkeikää.

Sisareni miehen syntymäpäivä on peräkkäisenä päivänä Pilvin synttäreistä. Päätimme tänä vuonna viettää tuplajuhlat. Niinpä aloin varailla Onnibussista lippua Savonlinnaan. Melkoisen puurtamisen jälkeen onnistuinkin ja sitten jännättiin enää, löydänkö oikean bussin. Piti olla helppo nakki, mutta vähän tiukalle veti. Harhailin suunnilleen oikeassa paikassa, mutta alkoi jo hirvittää, kun punaista menopeliä ei näkynyt. Tietenkin tämä oli myös se kerta, kun ketään ei näkynyt missään. Tavoitin sitten ohikulkijan, mutta hänkin oli eksyksissä ja meillä ei ollut oikein yhteistä kieltä. Toivon, että osasin neuvoa hänet oikeaan paikkaan ja lopulta mekin löysimme bussiin.

Synttärit pidettiin The Rutkuletuesin bändikämpällä eli Treenitsyllä. Oven pielessä vahtia pitävä betoninen koira hämmensi Pilviä ensin melkoisesti. Pitihän niistä saada yhteiskuva. Totuttuaan tilanteeseen Pilvi päättikin ottaa coolin ilmeen, että mitäs ihmeellistä tässä nyt on.

Sisareni oli tehnyt Pilville lahjaksi pilven muotoisen kuparisen nimilaatan. Tietenkin se sai paikkansa pannassa synttäri-illaksi, mutta totesin, että kilkutinta alkaa olla jo liiaksi. Nyt sen paikka on minun avainnipussani. Olkoon virkaiän loppuun pannassa nimilaatta, jossa on minun numeroni. Eläkkeelle lähtiessään Pilvi saa kuparisen laatan takaisin.

Treenitsy on siitä hieno paikka, että sen saa jaetuksi eri tiloihin. Äänieristyskin on niin kohdillaan, ettei tarvinnut pelätä Pilvin korvien puolesta. Näin ihmiset saivat nauttia musiikista ja tanssia koiran lepuuttaessa rauhassa milloin kenenkin rapsuteltavana. Ja kyllä niitä rapsuttajia riittikin. Tauolla otettiin sitten syntymäpäiväpotretti bändin kanssa, kuten kokeneelle bändärille sopiikin.

Kaupungista suuntasimme sitten hieman takaisin päin vanhempieni luo maalle. Pilvi sai taas nauttia vapaudesta. Sienestyksestä se ei vieläkään tajunnut tuon taivaallista. Kunhan vain hengaili mukana, kuten itseasiassa minäkin. Sen sijattain Pilvi löysi itsestään lammaskoiran. Naapurin lampaat ihastuivat Pilviin ja se niihin. Aina ohi kulkiessamme ne juoksivat mäkättäen meitä moikkaamaan. Harmiksemme kuvat eivät onnistuneet. Oli melkoisen herttaista, kun Pilvi nuoli lampaiden kuonot ja korvat niiden kurotellessa aidan läpi tutkailemaan. Ei taida tietää tyttö, että sen ruoka on lammas-riisiä.

Kuvissa Pilvi ja Treenitsyn vahtikoira sekä bändäripotretti.

sanna2

sanna1

Tiina: Villingissä

Kuten kesäkuussa uhosinkin, aloitin hierojaopinnot elokuun puolivälissä. Meidät on otettu vastaan hienosti ja luulen että suurin osa opiskelijoista on vain mielissään siitä, että kolmastoista ryhmän jäsen on koira. Kukaan ei pistä pahakseen sitä, että Viki alkaa kuorsata kesken anatomian tunnin tai käy nuuhkaisemassa jotakuta, jos sitä alkaa ihan pikkuruisen pitkästyttää.

Mutta puhukaamme koulusta joku toinen kerta. Eilen kävimme Villingissä, ja koska siellä oli niin kertakaikkisen ihanaa, haluan jakaa sen teidän kanssanne.

Olin kuullut, että Villinkiin pääsee saunomaan kesälauantaisin ja ilmeisesti jokin arkipäiväkin. Sinne menee pari venekyytiä päivällä ja yksi venekuljetus hakee saunojat maihin illalla. Katsokaa tarkempaa lisätietoa ilmoittautumisista, vene- ja saunamaksuista ja aikatauluista netistä.

Niinpä meidänkin perhe päätti, että nyt on korkea aika lähteä testaamaan Villingin saunat ja nuotiopaikka. Lapset ovat käyneet Villingissä nuorempina, mutta eivät sitä muista, mutta Viki ei ainakaan meidän aikanamme ole siellä käynyt.

Pakkasimme mukaamme saunakamat, Vikin iltapäiväruuan ja omat eväämme. Villingissä huomasin ottaneeni mukaan ellunkanan ja kotiin jäi säntillinen opaskoira, jota nykyään käytän arkipäivisin.

Ehkä muistattekin, mennyt lauantai oli hyvin tuulinen. Niinpä veneeseen nousu vaatikin hieman tasapainottelua. Mutta kun kyytiin päästiin, ei kyyti sitten enää niin keikuttanutkaan.

Perillä porukka hajosi kukin omille teilleen. Minä ja Viki lähdimme ystäväni ja Carlos-herran kanssa pienelle lenkille ja myöhemmin saunomaan. Tyttärenikin löysi tiensä saunaan ja kävipä hän kerran jopa uimassa, minulle riitti pelkkä jäähypenkki.

Mutta missä luurasikaan ystävämme Viki? Mikäli ovet eivät olleet tiukasti kiinni, oli neiti milloin meressä, miestenpuolella, takkahuoneessa, naistenpuolella, ulkona, meressä, hevonkuusessa, naistenpuolella, takkahuoneessa jne. Kun toinen koira olla pötkötteli kiltisti siinä mihin se kauniisti käskettiin, Viki ilmeisesti purki ja sitten latasi akkuja oikein olan takaa.

Saunan jälkeen yksi toisensa perään löysi tiensä meripirtin luo makkaroiden ja muiden eväiden kimppuun. Lapsetkin ehtivät käydä välillä ruokaa haukkaamassa, varsinkin siinä vaiheessa oli kolme lasta paikalla, kun poikamme uunituoreen ystävän isä alkoi rapisutella munkkipussia.

Ja nyt sai Viki olla luvan kanssa vapaalla. Ja missä se olikaan? En totta tosiaan tiedä. Sen verran siihen kuitenkin luotan, että kun laitan repun selkääni ja otan valjaat ja hihnan käteeni ja kajautan että nyt mennään, niin kyllä se tulee.

Ja olihan se paikalla jo seitsemään mennessä. Siiri-tyttö otti sen kaverikseen, koska se oli käynyt taas meressä uimassa. Niinpä he käveleksivät kahdestaan ja Viki oli aika säyseää naista loppuillan.

Ja itseasiassa on vieläkin. Äsken meillä kävi koirantuoksuisia vieraita Viinijärveltä, eikä se hyppinyt eikä kouhottanut ollenkaan. Sain kuulla, että onpa siinä kiltti ja rauhallinen koira ja että minkäs ikäinen se Viki jo olikaan. Ellunkana taisi siis jäädä Villinkiin ja kiltti ja säyseä opaskoira taisi tulla meille ladattuna takaisin!

Itsestänikin tuntuu, että sain aivan uutta virtaa tulevaan kouluviikkoon. Pitänee kai alkaa harjoittelemaan luiden nimiä latinaksi, sillä niitä kyllä riittää!

Arto: Uusi syksy, sama koira

Otsikoksi meinasin laittaa ” uusi syksy, vanha koira”, mutta selkäni takaa pediltä kuului huokaus. Lieneekö vain unissa tehty vai Kimin kommentti, olkoon siis tuo mikä on. Illat pimenevät, ja kylmä tuuli on alkanut puhallella. Pihlaja tarjoaa linnuille marjojaan. Syksy alkaa kutoa maata talvikuntoon. Vuosi sitten näihin aikoihin oli vaellusreissu Ylläkselle edessä. Tänä vuonna suunnitelmissa oli käydä kokeilemassa Koli, mutta se projekti siirtyy. Palasimme yhteen entisen puolisoni kanssa, lisäksi kämppään ilmestyi kaksi kissaa. Tosin nämä veijarit olivat jo entuudestaan Kimille tuttuja, joten tuttavuutta ei tarvinnut sen kummemmin hioa. Välillä nukutaan samassa pedissä, välillä kissa nukkuu Kimin pedissä ja herra itse lattialla. Ruokarauhaa Kimi osaa kunnioittaa, ja kun veijarit aterioivat, ei Kimi mene häiritsemään. Toinen kissoista yritti pari päivää sitten kokeilla Kimin kupille herran kanssa samaan aikaan, mutta kerta haukahdus teki asian selväksi, että tämä ei ole jaettavissa. Taisi uskoa  kerrasta. Muutoksen tuulet hiljalleen ovat alkaneet puhaltaa. Kaksi vuotta olemme kulkeneet tuttuja reittejä, ja ne ovat jo niin tuttuja, että jopa unissaan ne osaa. Vaan kun alkuvuodesta 2017 perheeseemme tulee lähetys kuljetusyhtiö Haikaralta, onkin edessä  aikas erilainen kevät. Ehkä muutto isompaan asuntoon, opettelua vauvan hoitoon ja uudet reitit Kimin kanssa. Onneksi kokemusta koiran kanssa kulkemisesta alkaa olla jo sen verran, että navigaatioohjelman ja peesauksen avulla saamme uudet ympäristöt nopsaakin haltuun.

Eeva: Unnan tavallinen päivä, osa 1

– Taas Unna tuli minua vastaan mustat huopatöppöset jalassa ovelle, kun tulin töistä kotiin aamulla kuuden aikaan, kertoi Juha aamukahvipöydässä. Juha on asuinkumppanini ja tekee usein yövuoroja. Hänen mielestään Unnan tassut näyttävät mustilta huopatöppösiltä.

Siitähän ne Unnan tavalliset päivät yleensä alkavat. Tervehdittyään Juhan, Unna painuu takaisin nukkumaan omaan pesäänsä. Unna nimittäin tietää jo, että minä en lähde aamulla ulos sen kanssa, ennen kuin olen saanut kahvit juoduksi. Se nousee ylös vasta siinä vaiheessa, kun minä alan pukea vaatteita päälleni. Pukeminen on sille merkkinä, että kohta saa aamuruoan ja sitten lähdetään ulos. Kantapään takana kulkemista riittää siihen saakka, kunnes annan kuivamuonaa ruoaksi lohiöljyn keralla. Syöminen kestää puoli minuuttia ja sitten valjaat niskaan ja menoksi. Aina ennen valjaita, Unna hakee olkkarista lelun suuhunsa. Joka-aamuinen seremonia on tuoda lelu minulle.

Aamulenkkimme on yleensä kahden tai kolmen kilometrin pituinen. Tämä päivä josta nyt kerron alkoi kauppareissulla. Unnalla valjaat ja minulla reppu selässä lähdimme lähimpään kauppaan. Kauppaan mennessä joudumme kulkemaan katuja pitkin. Unnaa se ei näytä haittaavan. Reitillä on useamman kadun ylitykset. Ylityksiä helpottavat äänisummerilla varustetut liikennevalot. Ylitykset sujuvat nykyisin oikein hyvin. Liikennevalotolppien näyttäminen on hyvin mieleistä. Unna vie kuononsa ihan kiinni tolppaan. Ilmeisesti siitä tulevat kehut pitävät tolpan näyttämistä hauskana leikkinä. Kauppaan mennessä on onneksi nurmikoita johon voi käydä hoitamassa luonnolliset tarpeensa. Tosin Unna on huomannut, että minua on helppo narrata. Se yrittää mennä nurmikolle aina muutaman metrin välein. Jatkuva koulutus on keskeyttää nuuskiminen. Toisinaan nuuskimista riittää aivan liian kanssa. Joudun huomauttamaan useampaan kertaan, ettei kenelläkään voi olla koko ajan vessahätä. Joskus on nostettava kaulapanta korvien taakse, että saadaan nuuskiminen vähemmäksi.   

Ovi-sanalla löytyy kaupan porras ja ovi helposti. Sisälle päästyämme pysähdymme kaupan ovelle ja minä huhuilen että huomenta kassalle. Saatuani vastauksen pyydän apua tavaroiden etsimiseen sitten, kun pienen kaupan ainoalla työntekijällä on hetki aikaa. Tuossa pienessä kaupassa meidät jo tunnetaan ja apu löytyy helposti. Mitään isoja määriä en sieltä osta, mutta usein on joku kodin tarvike lopussa ja on mentävä hakemaan sitä tai tätä.

Unna menee makuulle viereeni, laittaa etutassut ristiin ja odottaa tyytyväisenä kunnes siirrymme kassalle maksamaan. Siinä vaiheessa Unnan nenä tahtoo pyrkiä nuuskimaan myyjää tai joskus toista asiakasta. – Hihihihi, ei se haittaa. Kaikki koirat tykkäävät minusta, on useimpien ihmisten vastaus Unnan tervehdykseen. Sitten taas käsky istumaan, että saan maksettua ostokset. Sen ajan Unna taas vajoaa makuulle lempiasentoonsa tassut ristissä maaten. Pakatessani tavaroita reppuun täytyy Unnaa muistuttaa, että pitää malttaa odottaa. Matkan jatkaminen on niin tärkeää sen mielestä, että täytyy pyrkiä ovelle jo ennen minun joutumistani.

Kun saan repun pakattua ja nostettua selkään, annan käskyn – ulos. Ovi löytyy ja kaksi porrasaskelmaa ulkopuolella sujuvat reipasta vauhtia. Joskus vähän liiankin reippaasti. Pysähtyminen portaiden yläpäässä kuuluisi opaskoiran tehtäviin, mutta välillä portaiden näyttäminen unohtuu. Silloin portaat joudutaan ottamaan uusiksi. Tutussa paikassa voi helposti kouluttaa tuollaisia oppaalle tärkeitä asioita.

Päästyämme kadulle muistan yhtäkkiä, että tänäänhän on mentävä myös apteekkiin. Sanon Unnalle, että apteekkiin on mentävä. Apteekki on Unnan mieleisin paikka Tampereella. Siitä paikasta se säntää naksuttavien liikennevalojen luo ja näyttää taas kuonolla valotolpan.

Apteekkikäynti onkin sitten taas toisen jutun paikka. Jatketaan tuon päivän kulkua seuraavassa blogissa viiden viikon kuluttua. Tapaammeko silloin uudestaan hyvät lukijat?

Kuvassa Juha ja Unna. Unnalla on mustat huopatöppöset aina jalassa.

juha ja unna 15.8.2016 002 rajattu

Ari: Kyllä koira kissan tuntee!

Meidän perheessä otuksia löytyy joka lähtöön. Koiria on kolme, joista Fritz ja Dumle ovat opaskoiria. Kolmas, pitkäkarvainen collie nimeltä Reeta, on tyttäremme Elisan harrastuskoira. Tyttäremme Katriinan lemmikkejä ovat Lissu-kissa, neljä leopardigekkoa ja jättiläistuhatjalkainen. Gekot ovat hyönteissyöjiä, niiden ravintona ovat jauhomadot, heinäsirkat, torakat ja kaiken maailman kuoriaiset. Entisinä aikoina torakoita, eli russakoita, oli taloissa omasta takaa, nyt niitä haetaan eläinkaupasta.

Koira on laumaeläin, joten meidänkin koiralaumassa on oma hierarkiansa. Kiistämätön johtaja on Reeta ja se pitää pojat kurissa, jos ne intoutuvat liian villeiksi. Seuraavana arvoasteikolla on Fritz ja uusimpana tulokkaana Dumle. Kotioloissa koirillamme on oma tilansa, jota toiset kunnioittavat. Pojat nukkuvat usein limittäin samalla pedillä. Yksi kirjoittamaton sääntö on, että toisten ruokakupeille ei mennä. Leikeissä Reeta jää monesti kolmanneksi pyöräksi, kun pojilla on omat painileikkinsä. Reeta pitää enemmän leluilla leikkimisestä ja ulkona juoksuleikeistä.

Koiramme ovat hyvin leimautuneet emäntäänsä tai isäntäänsä. Ulos lähtiessä oma koira tulee aina tarjolle valjaisiin. Tätä kirjoittaessani istun olohuoneen nojatuolissa läppäri sylissä ja Fritz makaa jaloissani. Jos Katriina lähtee ulos, Lissu menee keittiön ikkunalle naukumaan.

Kissa on otus, joka kulkee omia teitään. Lissu ei paljoa koirista välitä, eivätkä koiratkaan siitä. Reetalla ja Lissulla on oma takaa-ajoleikkinsä, tai sitten ne vain istuvat ja tuijottavat toisiaan. Joskus Lissu ohikulkiessaan kiehnää itseään koiran kylkeen. Kissan ruokatavat eroavat koirista siinä, että se ei hotki kaikkea kerralla, vaan syö harvakseen pitkin päivää. Niinpä sen ruokakupit joudutaan pitämään pöydällä, etteivät katin eväät päädy koirien suuhun. Koirien mielestä syömätön ruoka pitää syödä heti pois.

Ainakin meillä kaikki tulevat toimeen keskenään. Toisia suvaitaan, eikä ketään koeta uhkaksi. Suomen politikot tulkoot hakemaan mallia meidän eläimistä.

Sanna: Mölkkymaskotti

Tänä kesänä lähdin monen vuoden tauon jälkeen mukaan pelaamaan mölkkyä. Lahtihan on maailman mölkkypääkaupunki ja täällä kaadetaan palikoita ympäri vuoden. Kesät viskotaan Kisapuistossa ja talvet Energiahallilla. Kortteliliigan mölkkysarjat ovat ainutlaatuisia ihan maailmankin mitassa, joskin MM-mestaruus ratkotaan tänä vuonna Ranskassa. Erillisiä turnauksia on jo vaikka missä päin maailmaa, mutta Lahden Kortteliliiga on silti ykkönen.

Mölkkyä ei välttämättä osaisi ajatella ihan ensimmäisenä näkövammaisen lajiksi. Idea kun on osua heittokapulalla numeroiduihin palikoihin. Se on kuitenkin varsin suosittua ajanvietettä näkövammaisten leireillä ja illanvietoissa. Raahasimmepa kerran mölkyn maalipallon MM-kisoihinkin USA:han. Sinne vanha mölkkyni sai myös jäädä, koska isäntäperheemme amerikkalainen vaimo ihastui peliin niin paljon. Keveni kassi kummasti tulomatkalle.

Pilvi lähtee lähes aina mukaan mölkkykentälle. Vain sateella pyrin jättämään sen kotiin. Yksinolo ahdistaa sitä, ja vaikkei peleissä varsinaisesti opaskoirasta mitään hyötyä olekaan, on Pilvillä siellä mukavampaa mukana. Täytyyhän meillä maskottikin olla. Joukkueeni nimi on Pink Puudels. Emme vain sattuneet löytämään pinkkiä puudelia, joten on pakko tyytyä hunajanväriseen labradorinnoutajaan.

Peli-iltoina Kisapuistoon kokoontuu paljon väkeä. Kenttiä on yli kaksikymmentä ja pelien välillä joutuu vaihtamaan paikkaa otteluohjelman mukaisesti. Kenttien välillä sukkuloidessa kuljen mieluummin joukkuetoverin opastuksessa Pilvin seuratessa hihnassa. Näin on järkevämpää, koska Pilvillä ei ole hajuakaan, mistä voisi kulkea ja parhaassa tapauksessa eksyisimme joukkueesta. Kentän reunoilla on muitakin koiria, mutta Pilvi ei niistä piittaa. Ei myöskään sinne tänne kulkevista ihmisistä. Pelatessamme tämä mölkkymaskotti makaa siivosti tassut ristissä odottamassa ja kulkee hihna löysällä paikkaa vaihdettaessa. Kauniisti käyttäytyvä opaskoira on hyvää mainosta  ja kerää ihailevia katseita. Olenkin pelien ohella saanut jakaa paljon tietoa opaskoirista.

Ehkä on syytä avata hieman pelin ideaa. Mölkkypakassa on kaksitoista numeroitua palikkaa ja niitä pyritään kaatamaan heittokapulalla. Mikäli onnistuu kaatamaan yksittäisen palikan, joukkue saa sen numeron mukaisen pistemäärän, jos palikoita kaatuu enemmän, pisteitä tulee kaatuneiden palikoiden mukaan. Eli jos kaataa vaikkapa vain palikan numerolta 11, joukkue saa yksitoista pistettä. Mutta jos sen lisäksi kaatuu vaikkapa numero 10, pisteitä tulee vain kaksi. Peliä pelataan viiteenkymmeneen pisteeseen asti. Mikäli pisteet menevät yli, joukkue putoaa 25 pisteeseen. Heittojen välissä palikat nostetaan siihen paikkaan, mihin ne ovat kaatuneet. Niinpä pelin edetessä heittomatka ja vaikeusaste kasvavat koko ajan. Kolmesta perättäisestä ohiheitosta joukkue häviää pelin.

Nämä ovat siis vain viralliset säännöt kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mölkky sopii kuitenkin ihan kaikille. Peliä voi soveltaa loputtomiin. Vaikka Kortteliliigassa säännöistä ollaan hyvinkin tiukkoja, olen luvan kysymällä saanut vastustajajoukkueilta aina joustoa. Koska näköjäänteeni on hyvin vähäinen, sääolosuhteilla on siihenkin vähään paljon merkitystä ja syvyysnäköni on lähes olematon, kysymme aina luvan palikoiden näyttämiseen. Kunnioitukseni joukkueen pojille, että uskaltavat seistä taputtamassa palikan yläpuolella tai jopa tiukassa tilanteessa seisovat sen takana. Normaalisti pelikentällä tallustelu on palikoiden pystyyn nostelua lukuunottamatta ehdottoman kiellettyä. Yleensä emme kylläkään turvaudu enää näyttämiseen. Olemme harjoitelleet systeemin, jossa pelikaveri katsoo olkani yli, että heittolinja on oikea ja ranne suorassa. Tarvittaessa hän näyttää kädestä pitäen, miltä korkeudelta kapula tulee heittää, että pituus on oikea.

Kieltämättä sokon mukanaolo herättää vastustajissa hämmennystä. Yleensä lähinnä siksi, että osun useimmiten siihen, mitä minulta pyydetään. Se on omalla tavallaan myös joukkueemme vahvuus. Hyväkin heittäjä voi häkeltyä niin paljon, että vinttaa itse ohi. Mukaan mahtuu kuitenkin niitäkin, jotka tulevat pelin jälkeisessä kättelyssä taputtelemaan olalle, että onpa hienoa, kun sinutkin on otettu mukaan. Ihan kuin vammaisen mukanaolo olisi jotenkin joukkuetovereiden armosta kiinni. Onneksi tätä käy todella harvoin. Harmittaa se vähän silti. Luultavasti kuitenkin muuta joukkuetta minua enemmän.

Viime torstaina oli tarkoitus ottaa Pilvistä mölkkymaskottina kuva tätä blogia varten. Heti kun pääsimme pelipaikoille, alkoi sataa. Minkäs teet, Pilvi oli jo mukana. Minun kävi sitä niin sääliksi, että laitoin oman hupparini sen suojaksi. Itsellä nyt niin väliä, vaikka kastuisikin. Pelit pelataan, olivatpa olosuhteet mitä tahansa, mutta ei koiran tarvitse niistä kärsiä. Ensi viikonloppuna osallistumme SM-kisoihin ja toivotaan, että mölkkymaskotti saa mukavan aurinkoisen edustuspäivän.

Kuvassa Pilvi on mölkkykentällä sininen huppari suojanaan.

mölkkymaskottipilvi