Tiina: Kesälomalla

Vietän tällä hetkellä kesälomaa, joka on pidempi kuin yksikään kesäloma sitten yläasteaikojen. Kun olin 16-vuotias, menin kesätöihin, ja sen jälkeisinä kesinä olinkin kaiken maailman toimikunnissa, tai sitten kesätöissä ja myöhemmin ihan oikeissa töissä. Tämä pitkän kesäloman vietto tuntuu todella rentouttavalta ainakin minusta, enkä usko, että muukaan perhe pistää sitä pahakseen.

Luulen kuitenkin, että yksi perheenjäsenistämme on hieman kyllästynyt siihen, että yksi päivä seuraa toistaan hieman samankaltaisena. Toki Viki pääsi alkukesästä jälleen Viinijärvelle, jossa se pääsi uida pulikoimaan sydämensä kyllyydestä. Koiralle ei kuitenkaan voi sanoa, kuten lapselle, että ”älähän nyt valita, pääsithän sinä alkukesästä junamatkalle ja mummin luona käymään.” Eipä koira tuota taida muistaa.

Niinpä Viki meinasi kertakaikkiaan revetä riemusta, kun sanoin sille viime maanantaina, että ”lähdetäänkö käymään Carloksen luona”. Ei se heti tainnut muistaa, että kuka se Carlos on, mutta sana ”lähdetäänkö” riitti. Varsinkin, kun minulla eivät olleet päällä lenkkivaatteet, mukana oli käsilaukku ja taisinpa tilata taksinkin. Ja kun se taksi sitten tuli ja annoin sille luvan hypätä takakonttiin, kävi vain rytinä, kun Viki hyppäsi kyytiin.

Perillä Kyläpaikassa Viki ulvahti siihen malliin, että se muisti käyneensä siellä ennenkin. Eipä silti, ensin se meinasi täpinässään opastaa minut väärään rappuun, mutta kesällä ei ole kiire, joten en pannut sitä pahakseni. Otimme vain kaikessa rauhassa uusiksi, ja löytyihän se oikea rappukin lopulta, tosin touhukkaan taksikuskin avustuksella.

En ollut tavannut ystävääni aikoihin, joten juteltavaa riitti. Näinollen koiratkaan eivät olleet tavanneet aikoihin. Mikäli emme olisi välillä pistäneet niitä ruotuun, asunto olisi ollut mullinmallin ja parketti täysin ruvella. Niinpä hieman hioimme aamupäivän suunnitelmaa ja päätimme viedä koirat lenkin ja lounastamisen ohessa koirapuistoon, jotta ne saisivat vähän purkaa paineitaan, joita molemmilla tuntui olevan.

Merenrantatietä kävellessäni muistelin lämmöllä erästä toista koirankäyttäjää, jonka seurassa sain oppia miten kaksi koirakkoa voivat mennä paikasta toiseen ilman näkevää opasta. Tämäkin on suurimmalle osalle koirakoista aivan normaalia arkipäivää, mutta minä olen päässyt nauttimaan tuosta vapaudesta vasta nyt. On aivan uskomatonta, kuinka ystäväni ja minä pidimme ns. langat käsissämme, mutta koirat toimivat silminämme.

Ja kylläpä lihapullat ja perunamuusi maistuivatkin ravintola Koskenrannassa hyvältä! En ollut käynyt siellä koskaan ennen, mutta ruoka, palvelu sekä mahdollisuus ruokailla ulkona tekivät lounashetkestä täydellisen.

Ja tottakai lupaus koirapuistossa vierailusta pidettiin. Koirat vain tuntuivat olevan jo sen verran väsyneitä, tai sitten ne olivat edelleen työmoodissa, mutta hieman tahmeasti meinasi alkuun riehuminen lähteä käyntiin. Mutta villiintyiväthän ne lopulta, ja loppuryskeessä koirat saivat kaadettua minut kumoon sillä seurauksella, että hävitin valkoisen keppini, jonka älysin vasta paluumatkalla. Onneksi joku ohikulkija tuli etsimään sen kanssamme koirapuistosta ja pääsimme lopulta onnellisesti lähtöpisteeseen, eli ystäväni kotiovelle.

Kotimatkalla minua viihdytti, tai sitten kiihdytti, taksikuski, joka tiesi kertoa, että koiralle on aivan sama, että viettääkö se päivänsä kotona vai jossain muualla. Ei se ole kotona sen väsyneempi, vaikka se olisi opastanut muutaman tunnin vieraassa ympäristössä. Riittää kun koiralle antaa kotona makkaran suuhun, niin se on sitten siinä. Ei hänellä omaa koiraa ole, mutta kyllä hän silti nämä asiat tietää. Muutama hyvä lastenkasvatusvinkkikin tuli, mutta jääköön ne nyt kertomatta.

Kuten uumoilinkin, kotona Viki nukkui kuin tukki. Makkaraa en sille antanut, enkä tainnut ketään kasvattaakaan. Menivät siis taksikuskiparan neuvot kuin kankkulankaivoon. Mutta Vikillä ja minulla oli ihana päivä Helsingissä, kiitos Riikan ja Carloksen!

Arto: Vapauden hurmaa

Alku aina hankalaa, sanotaan. Äitienpäivänä kokemani seikkailu lannisti minua vain reilun viikon. Eräänä aamuna sitten ajattelin että kokeilenpas uudestaan, kuinka minun käy. Ensin lähtö pihasta ja tutut käännökset  ja suoraa baanaa, välillä koira puskaan tarpeille ja taas jatketaan. Periaatteessa ajattelin, että olen kartalla, mutta jokin takaraivossa hankasi, että mitä jos ei sittenkään.

Puoli tuntia siitä, kun olin koti-oven sulkenut, seisoin tuon tutun oven luona. Olimme onnistuneesti suorittaneet ensimmäisen yhteisen lenkin ja vain kaksistaan. Olin onnistunut, voi sitä riemun määrää. Niin. Jos oikein muista, tuo oli vain ainoa kerta, jo seuraavalla lenkillä eksyimme, mutta löysimme helpommin kotiin kuin aiemmalla kerralla. Mutta pää oli avattu ja onnistuneita lenkkejä alkoi hiljalleen tulla. Se vapaus, mitä olin hakenut, oli nyt toteutumassa. Tervetuloa itsenäinen liikkuminen.

Toisinaan luotin koiraan, toisinaan piti turvautua salaiseen aseeseeni, puhelimeen ladattuun navigaatioohjelmaan. Mutta yhtä kaikki, tästä oli hyvä tassutella kohti viimeisiä kotikoulutuspäiviä kouluttaja Juhan tarkan silmän alla ja sitä tärkeintä eli käyttöönottotarkastusta. Tuo hetki, joka sinetöisi uuden elämämme yhdessä alkaneeksi.

Kuvassa Arto ja Kimi metsälenkillä.

arto_heinakuu

Eeva: Qira on poissa

Nyt on hetki ja aika kertoa Opas-Qirasta. Qira tuli oppaakseni vuonna 2008. Se oli siro ja kaunis, vaalea labbis.

Qira oli suloinen koira. Sanoin sitä pelkuriraukaksi, koska Qira pelkäsi isoja koiria, uudenvuoden raketteja, isoja möyryäviä koneita ja kaikkea poikkeavaa. Sanoin sitä myös leikilläni hulluksi koiraksi, koska opastaessa Qira  ei keskittynyt työhönsä. Se tavallaan hypppi ilmassa kuin heinäsirkka. Remmi oli aina ääriasennossa niin, että kaulapanta kuristi sen kurkkua. Kouluttajan kanssa yritettiin saada jännitysveto pois. Ostettiin Qiralle metallinen ketjupantakin. Qira ei piitannut, vaikka ketjupanta kiristi sen kurkkua. Se vain kiskoi ja kiskoi. Ketjun lenkit ruksahtelivat toistensa yli, ja koiran hengitys enää vain pihisi. Qira ei piitannut pannan kiristymisestä, mutta minä en sitä voinut kestää. Hylkäsin metallipannan, ja yritimme pärjäillä normaalilla nahkaisella pannalla. Opastaminen ei oikein koskaan mennyt kohdalleen. Qira vain ei jaksanut keskittyä. Iloisena se oli aina valmis lähtemään lenkille, mutta ilo oli vain Qiran tunnetila. Minun hermoni eivät kestäneet ainaista eksymistä ja ainaista remmin päässä rempomista. Luulen, että Qiralla oli koirien ADHD! Viisi vuotta se oli oppaanani. Lopulta oli tehtävä rankka päätös. Luopuminen Qirasta oli vaikeaa. Silti se oli oikea päätös opastuksen kannalta. Mukavaksi tuo päätös koitui lopulta Qirallekin. Se pääsi 7-vuotiaana eläkekoiraksi ihanaan lapsiperheeseen. Qira oli rakastanut aina lastenlapsiani. Kaksi vuotta sitten se pääsi onnellisena perheenjäseneksi lähiseudulle. Leikkikaverina se vietti aikaa kolmen koululaisen kanssa kuin myös perheen vanhempien lenkkikaverina.

Niin kuin jokainen tietää, on labradorinnoutajilla pohjaton ruokahalu. Qiran ollessa ensimmäisiä päiviä luonani, se varasti ruokapöydältä suurella vaivalla paistamani Homburger hauen. Putipuhdas lautanen vain nökötti pöydällä. Onneksi olin ihan lähellä ja sain sen kiinni itse teosta. Tuo yksi ainoa kerta riitti Qiralle varastamisesta. Koskaan sen jälkeen ei mitään ruokia kadonnut ilman lupaa. Yleensä varastamisesta pois kouluttaminen on labbisten kanssa vaikeaa ja vaatii monet monet moittimiset eikä sittenkään asia ole ihan varmaa. Qira kuitenkin uskoi tuon asian kerrasta. Qira siis tiesi, ettei se saa ottaa pöydältä ruokaa omien nautintojensa takia. Sen sijaan Qira saattoi tuoda vieraina oleville ystävilleni makupaloja. Kerrankin sisareni miehineen oli meillä kylässä. Laitoin keittiöön kahvipöydän valmiiksi. Pullalautaselle kolme sokerimunkkia ja kahvinkeitin tippumaan. Siinä kahvin valmistumista odotellessa menin olohuoneeseen juttelemaan vieraiden kanssa. Hetken kuluttua sisareni kysyi, että mitä varten tuo koira istuu meidän edessä munkki suussa ja heiluttaa häntää? Pyytääkö se lupaa syödä tuo munkki? Kiltisti Qira antoi kuolasta märän munkin minulle. Se ei aikonutkaan syödä sitä. Olipahan vain hakenut sen keittiön pöydältä. Luultavasti se sillä tavalla kutsui vieraita kahville. Ei Qira tyhmä ollut. Aina vieraat kahville kutsuttiin ja tuo oli sen tapa esittää kutsu kahvipöytään. Silloin en oikein tiennyt pitäisikö moittia vai kehua. En tehnyt kumpaakaan ja kai siitä johtuen Qira kutsui myöhemminkin vieraita kahville samalla tapaa. Paahtoleivän pala suussa, molemmilta puolin suuta leivänpala näkyen se istui erään toisenkin vieraan edessä. Syönyt se ei herkkupaloja mutta esitteli niitä vieraille kohteliaasti!   

Eräs toinen pieni pahe Qiralla oli, enkä saanut sitä kitkettyä pois millään koulutuksella. Qira nimittäin nautti sohvalla löhöämisestä. Aina kun tilaisuus avautui, se meni sohvalle. Vähitellen se oppi, ettei kannata pyrkiä lempipaikalleen minun ollessani lähellä. Välillä Qira jäi yksin kotiin pariksi tunniksi. Sepä oli liian houkutteleva tilaisuus. Kotiin tullessa makasi Qira poikkeuksetta eteisessä, vessan oven edessä. Häntä heilui ja hännän paukutus oveen ja seinään oli hirmuista. Se aivan kiemurteli yrittäessään saada huomioni pois tehdystä, kielletystä elämyksestä. Qira ei ymmärtänyt, että tuollaisella käytöksellä se kertoi heti minulle, tehneensä jotain kiellettyä. Tiesin mennä kokeilemaan sohvaa ja aina siinä oli koiran kokoinen lämmin paikka. Näkevälle tuo asia varmistui myös tummatekstiilisen sohvan vaaleiden karvojen muodostelmasta sohvan tyynyllä.

Qiraa oli pakko rakastaa. Kotona se oli rakastettu samoin uuden perheensä keskuudessa. Lemmikkinä Qiran voittanutta ei ole olemassakaan.

Eilen sitten, 28 kesäkuuta 2016 sain suruviestin Qiran uudelta perheeltä. Lymfooma ja sydämen vajaatoiminta näännyttivät kuulemma Qiran lyhyessä ajassa. Qiralle oli annettava lopullinen lepo vakavien sairauksien takia.

Qira on päässyt matkalle maksalaatikkomaahan, jossa sokerimunkit kasvavat puussa. Niitä voi syödä niin paljon kuin hyvältä maistuu.

Jää hyvästi Qira. Kyyneleet, joita nyt vuodatamme, olkoon matkalippuna viimeiselle matkallesi!

Kuvassa Qira ja Vilho kuusi vuotta.

”Qira on melkein kuin minun sisko.”

Qira

Sanna: Kesäpilvi

Monet labradorinnoutajat rakastavat vettä. Monet labradorinnoutajat myös noutavat. Pilvi sen sijattain on ilmoittautunut epälabbikseksi kieltäytymällä useimmiten sekä uimisesta että noutamisesta. Vaikka olisi miten helle, Pilvi ei välitä edes kahlailusta. Harmi sinänsä, koska se on todella hyvä uimari. Ilman kaveria vesileikit eivät kuitenkaan nappaa neitiä.

Meillä ei siis ole oikeastaan ollut tarvetta opetella reittiä koirauimarannalle. Tänä kesänä päätin kuitenkin korjata tämän puutteen. Entisen avustajani kanssa lähdin toukokuun lopulla kartoittamaan reittiä ja vaikutti ihan simppeliltä. Matkaa on kolmisen kilometriä suuntaansa ja suurin osa on kävelytietä. Puolivälimatkan pitkä ja jyrkkä mäkikään ei vaikuttanut pahalta rastilta. Täällä kun joka paikkaan on mäki.

Päivästä oli taas tulossa helteinen, joten kun Pilvi perillä tapansa mukaan kieltäytyi tutustumasta veteen, menin itse kahlailemaan. Joskus seura saa sen edes kokeilemaan. Olin ottanut mukaani frisbeen, koska sitäkin Pilvi on joskus suostunut noutamaan. Heitin kokeeksi ja yllätykseni oli suuri, kun Pilvi rynnisti noutamaan sen vesi roiskuen. Kun olin varmistanut parilla rannan suuntaisella heitolla, että kyse ei ollut vain sattumasta, uskaltauduin vinttaamaan frisbeen pidemmälle saadakseni Pilvin kunnolla uimasille. Ja hitsi, sehän toimi. Pilvi näytti nauttivan kovasti ja jatkoimme kunnes lopulta sain sitten hakea frisbeen ihan itse. Ei siis täysin aukoton systeemi.

Takaisin päin Pilvi näytti reitin lähes kokonaan oikein. Arvelinkin, että selviäisimme siitä itseksemmekin ilman tuntien eksyilyjä. Puolimatkan mäki söi kyllä naista ja koiraa. Mietinkin sitä punnertaessani ettei tätä hupia viitsi kyllä ihan joka aamu suorittaa. Mäen päällä on alikulku ja nimesin sen Riemukaareksi, koska sen ilmaantuminen näkökenttään kertoo pinnistyksen olevan kohta ohi.

Kun oli muutakin asiaa eläinkauppaan, ajattelin kysellä kelluvista leluista. Frisbee on muuten hyvä, mutta jos se kääntyy väärin päin, se uppoaa. Frisbeeni on kirkkaan keltainen, joten minäkin näen sen. Eli kirkasvärinen kelluva noudettava piti löytää. Esitin myyjälle asiani ja hän suositteli punavalkoraidallista majakkaa. Siinä on toisessa päässä paino, jotta se nousee pystyasentoon ja koiran on helppo havaita se. Kysyin, eikö olisi mitään kirkkaamman väristä. Myyjä sanoi, että ei ja että tämän koira näkee hyvin. Mitähän hän mahtoi miettiä, kun selitin, että minun pitää nähdä se hyvin. En selittänyt, että meillä tämä noutamisharrastus on yhteinen. Majakka jäi kauppaan ja tulin siihen tulokseen, että teen meille sopivan viskottavan itse.

IMG_0131

Kuvassa Pilvi uimassa keltainen frisbee suussaan.

Sanna: Aurinkoa ja anemiaa

Tänä keväänä on saatu nauttia poikkeuksellisen hienoista ilmoista. Enpä muista milloin viimeksi olisin äitienpäivän tienoilla polttanut nahkani. Olimme Pilvin kanssa vanhempieni luona Savonlinnan liepeillä ja kyllä kelpasi. Kevääseen heräilevän luonnon ihastelua ja rentoutumista pihalla, mitä sitä kaupunkilaiset muuta voisivat lomalta toivoa. Nautimme molemmat todella. Pilvi lojui reporankana nurmikolla auringonpaisteessa ja itse neuloin uutta kesäpaitaa pihakeinussa hyvää kirjaa kuunnellen. Taustalla suihkulähteen solina ja kukkaistutuksissa kiiruhtavien kimalaisten miniformulat.

Heräilevä kevät toi Pilvin nenään monenmoista ja etenkin metsäpolulta se löysi vaikka mitä ihmeteltävää. Ollapa koiran mieli, että jaksaisi innostua aina vain uudelleen kukasta, kävystä tai vaikkapa muurahaisten polusta. Tosin tämä löytö osoittautui kirpaisevaksi. Muurahaiset kun eivät oikein tuntuneet suhtautuvan suopeasti tien tukkeeksi ilmaantuneeseen nuuskuttavaan kirsuun.

Me ihmiset emme olleet edes huomanneet koko polkua ennen kuin Pilvin raivokas pärskiminen, aivastelu ja pään ravistelu havahduttivat tilanteeseen. Myöntää täytyy, että nauratti, mutta ei pitäisi naureskella toiselle tai osuu omalle kohdalle. Pilvi tuli hakemaan lohtua minulta ja tuli siinä samalla kuskanneeksi minullekin muurahaisia pitkin jalkoja kapuilemaan. En muistanutkaan, kuinka niiden puraisut osaavat poltella.

Kaikki mukava päättyy aikanaan ja niin oli vähän vastahakoisesti suunnattava takaisin kaupungin humuun. Näin siksi, että Pilvin kontrolliverikokeet odottivat. Häntä heiluen Pilvi opasti minut vanhalle työpaikalle ja jos en olisi toppuutellut, oltaisiin menty samaa vauhtia henkilökunnan puolelle asti. Kuten lääkäri totesi, Pilvi ei ainakaan pelkää eläinlääkäriä. Se otti rennosti alkutarkastuksen ja luimisteli vain vähän verikokeen otolle. Merkiksi urhoollisesta suoriutumisesta se sai keltaisen, vihreällä luukuviolla koristetun laastarin ja sitten ei kun jänskäämään tuloksia.

Eläinlääkäri oli luvannut soittaa minulle tuloksista niiden saavuttua. Jo parin päivän päästä hän soittikin. Yllätys oli melkoinen, kun alkuperäisen kontrolin aiheuttaneet arvot olivat ihan kunnossa, mutta Pilvillä olikin lievä anemia. Ei siis mitään vakavaa, mutta alkuvuoden väsymys sai ainakin selvennystä. Ensihätään ostin Pilville verilettuja ja se onkin piristynyt ihan silmissä. Ei vain omissani, vaan muutkin ovat sanoneet sen olevan iloisemman ja touhukkaamman näköinen.

Eilen kävin sitten hankkimassa kuivamuonan lisukkeeksi sisäelimiä opaskoirakoulun neuvojen mukaisesti. Yääk, mutta Pilvi näyttää tykkäävän. Pitää keksiä jokin systeemi, jolla koiran ruoan saa laitetuksi ilman kakomista. Mitäpä sitä ei tekisi oppaansa hyvinvoinnin eteen.

Oikein hyvää alkavaa kesää kaikille!

pilvi_palvoo_aurinkoa

Kuva Pilvistä palvomassa aurinkoa.

Ari: Vettä sen olla pitää

Tänä aamuna kävimme Fritzin kanssa lenkillä. Kesken lenkin tuli päälle sadekuuro sopivasti.Oli virkistävää kävellä T-paidassa vesisateessa. Sateessa kulkemisessa on ihan oma fiilis. Sade lotisee eri tavoin eri paikoissa ja sen tuoksu herkistää urbaanin hajuympäristön kaikenlaisiin kaasuihin tottuneen nenän ja kuonon. Jalkojen kastuminenkaan ei haittaa, kun jalassa on urheilusandaalit.

Koira on maaeläin, mutta Fritz, tuo räpyläjalkainen ja saukkohäntäinen otus, on ainakin puoliksi vesieläin. Yleensä labradorinnoutaja ei vettä pakene, pikemminkin vesi vetää sitä puoleensa magneetin tavoin. On hämmästyttävää, miten Fritz keksiikin kaikki vetiset paikat. Vapaana juostessaan se etsiytyy vesiojan äärelle ja juoksee sen pohjaa pitkin iloisesti loiskuttaen. Entä kuralätäkkö, sinne voi loikata ja sitten hypellä neljällä tassulla ylös alas, saakoon isäntäkin oman osansa roiskeista.

Uiminen on sitten ihan oma lukunsa labbisten vesielämässä. Onneksi myös kaupunkiympäristöstä löytyy paikkoja, joissa koiraa voi uittaa. Oma havaintoni on, että koira harvemmin lähtee vedessä omatoimisesti uimasilleen, se kyllä nauttii rannan tuntumassa kahlailusta. Fritzin uimataitoja en ole vielä päässyt testaamaan. Aikaisemmat oppaani ovat olleet hyviä uimareita. Koiran saa parhaiten uimaan sillä, että menee itse veteen edellä. Labbis ui räpyläkäpälillään yllättävän lujaa. Olen joskus kokeillut kilpauintia koiran kanssa ja hävinnyt.

Ainoa huono juttu yhteisissä vesihommissa on se, että vesi on märkää. Sateen ja uinnin jälkeen koira kannattaa kuivata hyvin. Pienenä mainoksena mainittakoon, että Clas Ohlsonilta on saatavana erinomaisia koirapyyhkeitä.

Kaiken tämän lisäksi vettä voi, ja on syytäkin, juoda. Nyt on kesä, nauttikaa siis sateesta ja uimisesta, ihmiset ja koirat!

Kuvassa Ari ja Fritz keinussa. Kuva: Elisa Talja

PART_1467138428978

Arto: Ensimmäiset tassuniskut kotona ja reissussa

Huhtikuun 17. 2014. Tampere kylpee aamupäivän valossa, ja kiirastorstai on hiljalleen käynnistynyt. Yhteistoimintakurssi takana ja varsinainen arkitoiminta edessä. Ensimmäiset tassuttelut uudessa ympäristössä koiralle ja uutena tilanteena minulle. Ensimmäinen lenkki tosin meinaa jo nostaa tuskanhikeä pintaan. Haahuilen koiran kanssa kävelytietä eestaas kuin humalainen, syrjästä ei tietoakaan. Koira siis hoksasi, että vaikka silmät ovat takana, nyt voi pikkuisen pistää ukkoa koetukselle. Olenhan minä tämän reitin opetellut kepin kanssa, mutta mites tämä nyt näin huonosti menee? Suunnastakin on vain varovainen haju, kuka repi kartan päästäni? Opinko minä muka kulkemaan Kimin kanssa kaksin? Continue reading

Arto: Kun ensi kerran tulee tassu sydämeen

”Olis kultainennoutajauros vapaana, tosi kiva kaveri. Että mikä sun aikataulusi on?” Istuin kaupan yleisellä penkillä, suihkunraikkaana kuntosalilta tulleena ja kokoukseen menossa, piti vain ensin hakea vähäsen evästä. Sitten tuleekin Herttuaisen Juhan soitto. Kokous vaihtuukin junalipun ostoon ja kotona pakkaamiseen. Seuraavana aamuna istuin junassa matkalla Kuopioon. Mieli seilaa jännityksen ja riemun välillä. Kuinkahan minun käy? Kokemusta koiran kanssa kulkemisesta saati hoidosta ei juurikaan ole. Continue reading

Ari: Terveiset Talvipatikalta

Osallistuin Fritzin kanssa 4. – 6.3.2016 Tammelassa järjestetylle talvipatikalle. Patikat ovat Opaskoirayhdistyksen ja peesarien yhteistä toimintaa, ja niitä on kaksi vuodessa. Peesarit taas ovat henkilöitä, jotka tekevät vapaaehtoistyötä meidän koirakoiden hyväksi. Peesari kulkee koirakon perässä, eli peesissä. Heidän kanssaan voidaan esimerkiksi harjoitella uusia reittejä tai hioa koiran jo oppimia taitoja. Continue reading

Tiina: Näkemiin Arla

Aika monelle Arlainstituutissa, nykyään Keskuspuiston ammattiopiston Arlan toimipaikassa opiskelevalle näkövammaiselle olin tuttu ohjaaja. Toimin opettajan työparina valmentavalla linjalla, jonne moni vasta näkövammautunut tai viimeisen päälle näkövammaiskonkari tuli päivittämään atk-taitonsa, harjoittelemaan pistekirjoitusta, valmistamaan ruokaa ja saamaan yksinkertaisesti vertaistukea toisilta samassa tilanteessa olevilta. Ei sovi myöskään unohtaa maahan muuttaneita näkövammaisia, jotka harjoittelevat edellä mainittujen taitojen lisäksi suomen kieltä. Olen myös aivan varma, että Arlassa on vuosien varrella solmittu monta elämän mittaista ystävyyssuhdetta. Continue reading