Sanna: Me olemme me

Vuosi on vierähtänyt ja nyt on viimeisen postauksen aika. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon on jäänyt kertomattakin, mutta matka on ollut antoisa. Toivottavasti lukijatkin ovat nauttineet tästä opaskoirallisesta tilkkutäkistä, jonka blogiryhmämme on esille leväyttänyt.
Vuoteen ehti mahtua vielä yksi kohokohta. 10.-11.12. pidettiin opaskoiraväelle seminaari Loma- ja kurssikeskus Lepolassa. Alkuperäinen luennoitsija Helena Telkänranta joutui viime hetkellä peruuttamaan tulonsa ja aluksi tunsin itseni hyvin pettyneeksi. Olinhan odottanut tätä todella paljon. Tuuraamaan hyppäsi vauhdilla eläintenkouluttajaopettaja Miia Kantinkoski ja myöntää täytyy, että pettymykseni suli nopeasti.
Parin päivän aikana saimme kuunnella mielenkiintoisia luentoja, jotka sitten purettiin keskustelun kautta. Käytännön harjoituksiakin tehtiin esim. palkitsemisesta ja koiran rauhoittamisesta. Tilanne oli oppaille todella haastava, koska Lepolan salissa oli ainakin sunnuntaina 16 koiraa ja kolmisenkymmentä ihmistä. Omallekin keskittymiskyvylle hälinä kävi kovasti, joten en yhtään ihmettele, että Pilvi oli täysin poikki.
Vaikka viikonloppuna itselleni ei tullut varsinaisesti paljoakaan uutta asiaa, jo pelkkä näkökulman vaihto toi ajateltavaa. Sekin on havainto, että on osunut joskus oikeaankin koiransa kanssa. Makupalojen käyttämisestä en ole mieltä puoleen enkä vastaan. Jokainen tehköön niin kuin parhaaksi kokee. Itse en käytä niitä kuin ani harvoin. Siksipä oli hienoa, kun Miia kertoi erilaisista palkitsemistavoista. Hänen pointtinsa oli se, että pitää oppia tuntemaan koiransa ja se, mitä koira tahtoo palkkioksi.
Labradoreille ruoka on yleensä melkoisesti mieleen. Harjoittelimme siis makupalan kanssa palkitsemista. Pipariksi meni meillä. Pilvi ei edelleenkään pidä herkkuja mitenkään tavoiteltavina. Makupalanyrkin sijaan se valitsi käden, jossa ei ollut kuin silitystä. Muiden uskon saaneen hyviä ahaa-elämyksiä harjoituksen aikana.
Alkuvuoden huolten ja läpi kulkemiemme kokemusten myötä Pilvi ja minä olemme taas kokonaisempi koirakko. Seminaariviikonloppuna käsitin myös sen, ettei minun tarvitse nolostella sitä, että olemme niin kiintyneitä toisiimme. Mitäs siitä, että minä olen Pilville se paras palkinto. Jokapäiväinen toimiva elämä on minulle palkinto. Vaikka vanhenevan opaskoiran työskentelyajasta ei voi tietää, voimme onnellisina nauttia jokaisesta jäljellä olevasta päivästä. Me olemme ME.
Joululoma maaseudun rauhassa odottaa. Kiitän Pilvin ja minun mukanakulkeneita kuluneesta vuodesta. Toivotan kaikille  hyvää ja lämmintunnelmaista joulun aikaa ja paljon riemukkaita hetkiä vuodelle 2017!

Kuvassa tonttulakkiin sonnustautunut Pilvi toivottaa lukijoille hyvää loppuvuotta.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *