Alku aina hankalaa, sanotaan. Äitienpäivänä kokemani seikkailu lannisti minua vain reilun viikon. Eräänä aamuna sitten ajattelin että kokeilenpas uudestaan, kuinka minun käy. Ensin lähtö pihasta ja tutut käännökset ja suoraa baanaa, välillä koira puskaan tarpeille ja taas jatketaan. Periaatteessa ajattelin, että olen kartalla, mutta jokin takaraivossa hankasi, että mitä jos ei sittenkään.
Puoli tuntia siitä, kun olin koti-oven sulkenut, seisoin tuon tutun oven luona. Olimme onnistuneesti suorittaneet ensimmäisen yhteisen lenkin ja vain kaksistaan. Olin onnistunut, voi sitä riemun määrää. Niin. Jos oikein muista, tuo oli vain ainoa kerta, jo seuraavalla lenkillä eksyimme, mutta löysimme helpommin kotiin kuin aiemmalla kerralla. Mutta pää oli avattu ja onnistuneita lenkkejä alkoi hiljalleen tulla. Se vapaus, mitä olin hakenut, oli nyt toteutumassa. Tervetuloa itsenäinen liikkuminen.
Toisinaan luotin koiraan, toisinaan piti turvautua salaiseen aseeseeni, puhelimeen ladattuun navigaatioohjelmaan. Mutta yhtä kaikki, tästä oli hyvä tassutella kohti viimeisiä kotikoulutuspäiviä kouluttaja Juhan tarkan silmän alla ja sitä tärkeintä eli käyttöönottotarkastusta. Tuo hetki, joka sinetöisi uuden elämämme yhdessä alkaneeksi.
Kuvassa Arto ja Kimi metsälenkillä.
