Meille tuli ensimmäinen koira, kun olin kahdeksan. Se oli kovan kinuamisen tulos, jonka isosiskoni oli aloittanut vuosia aiemmin ansiokkaasti. Päätös koiran ottamisesta kypsyi vammautumiseni jälkeen. Se oli vanhemmiltani hyvä veto, koska minun oli pakko lopettaa lastenhuoneen ikkunasta ulos tuijottaminen ja otettava askelia ulkomaailmaa kohti.
Ensimmäinen koirani arla oli siperianhusky. Valintaan vaikutti se, että se on ulkokoira ja kasvattaja oli samalta kylältä. Saimme suunnitelmaa eniten vastaan haranneen äitini lähtemään pentuja katsomaan silkasta uteliaisuudesta. Kun Arla sitten otettiin muiden koirien joukosta esille, äitinikin oli mennyttä.
Kasvoin Arlan kanssa yhdessä. Ensin pentuina nahistellen, sitten nuorina maailmaa tutkien. Oikeastaan Arla oli ensimmäinen opaskoirani, koska se oppi opastamaan minua vetovaljaissa. Se olisi voinut vetää minut ihan mihin tahtoi, mutta sen sijaan nautimme yhdessä polkuja tallaillen. Vetokoirana se osasi oikean ja vasemman ja etsi näin minulle haluamani reitit pysäyttäen vaaran paikoissa ja antaen rohkeutta.
Pitkän odotuksen jälkeen sain puhelun, että minulle olisi nyt sitten opaskoira tulossa. Vaikka olin odottanut asiaa kauan, nousi hirvittävä paniikki. Entä jos en osaakaan olla opaskoirankäyttäjä. Asuin jo silloin omillani, mutta vanhempieni luona käydessäni Arlan kanssa kuljin edelleen. Entä jos tällainen korkeakoulutettu opaskoira onkin ihan erilainen ja en opi sen käyttöä. Menee vielä vaikka pilalle koko kapine.
Paniikista huolimatta pakkasin tavarat ja lähdin yhteistyökurssille Onnelaan. Ensitapaaminen Toven kanssa oli myrskyisä. Se juoksi ympyrää pitkin poikin jonkinlaisessa riemuraivarissa nuollen naamani ohimennessään. Istuin lattialla huoneessani ja mietin, että eihän tästä voi tulla mitään. Toven kouluttaja koirakonkari Herttuaisen Juha näki kuitenkin meissä potentiaalin ja tyrkkäsi meidät omillemme jo ensimmäisenä iltana. Sain ihan luvan kanssa lähteä iltapissatukselle Toven kanssa kahdestaan. Vaikeuksitta ei selvitty, mutta opin nopeasti imemään rohkeutta oppaastani.
Opaskoiran saaminen oli elämässäni kuin uusi auringonnousu. Liikkumiseni nousi 150 prosenttia. Tove oli tälle ihmeelliselle matkalle oikea opas. Se oli luonteeltaan itsekin kuin aurinko. Jos epäröin uskaltaisinko tehdä jotain, se tuntui kysyvän, miksi et uskaltaisi. Joskus tuloksena oli surkuhupaisiakin tilanteita, mutta niistäkin selvittiin huumorilla. Siitä tuli rakastettu hahmo missä sitten törttöilimmekin ja sain siitä hyväksynnästä osani minäkin
Toven sairastuttua kymmenvuotiaana, sen eläkkeelle jääminen oli selvää. Vaihto pystyttiin toteuttamaan niin, että käteni siirtyi lähes suoraan seuraavan koiran valjaisiin. Kun luovutin Toven torstaina, alkoi uusi yhteistyökurssi maanantaina. Ero oli haikea, mutta sitä helpotti tieto ihanasta eläkekodista. Se leikattiin ja Tumpura sai elää vielä neljä muistorikasta vuotta.
Pilvin kohtaaminen oli täysin vastakohta edelliseen. Se katseli lähinnä lävitseni, enkä saanut siihen sen kummempaa kontaktia. Hienokäytöksinen, pidättyväinen ja nöyrä uusi oppaani otti minut käyttäjäkseen vaivatta, mutta kouluttaja oli sille kaikki. Kurssin aikana omaksuimme yhteiselon muodon, jossa jätimme toisemme suhteellisen rauhaan. Osasin kuitenkin arvostaa sitä, että minulla oli toimiva opaskoira. Kahdeksan vuoden koulu Toven kanssa oli myös kasvattanut rohkeuttani, jota pystyin nyt jakamaan jännittäjäoppaalleni. Vaati kuitenkin vuosien työn oppia ymmärtämään Pilviä, koska aurinkopurkausmaisen Toven jälkeen Pilvi muistutti lähinnä kuuta. Nyt pilvet ovat kuitenkin väistyneet ja kuu antaa minulle yhtä paljon valoa.
Maajoukkueurheilija-aikoina elämä syklittyi monesti olympiaadien mukaan. Suurempi kierto elämässäni on nyt koiraadi. Pilvin koiraadi alkaa olla loppupuolella. Toivon toki vielä paria vuotta, mutta opin jo, ettei mikään ole varmaa. Kun koiranvaihto tulee taas ajankohtaiseksi, aion toimia samoin kuin ensimmäiselläkin kerralla. Auringon ja kuun jälkeen onkin jännittävää nähdä, millaiset taivaanmerkit tämä elämä minulle seuraavaksi näyttää.
