Siitä sitten vain nelikaistaisen Sammonkadun yli suojatietä pitkin. Hyvä hyvä Unna! Kadun ylitys sujuu mallikkaasti. Lähtötolpalta leveän kadun toisella puolella olevan äänisummeritolpan kylkeen. Vaikka tuosta on menty satoja kertoja, minua vähän pelottaa. Liikenne on vilkasta ja autojen äänet kuulostavat voimakkailta. Kamikaze juoksu siis yli leveän kadun ja matka jalkakäytävää pitkin kohti apteekkia.
Unnalle tarvitsee sanoa vain APTEEKKI, niin sinne mennään hurukyytiä. Toki ylimääräistä nuuskimista siinä välillä. Pakko vetää hihnasta kauemmaksi seinän vierestä ja komento EI NUUSKI! Apteekkiin mennessä ei kuitenkaan ilmene niin paljon nuuskimista kuin normaalisti. Apteekki on Unnan lempiosoite.
Avaan oven Unnan kuonon yläpuolella olevasta kahvasta ja jo tuoksusta tunnistan, että hyvin löytyi tälläkin kerralla apteekin ovi. Taputukset Unnalle ja sisään siitä molemmat.
Meidät tunnetaan siellä jo nimeltä, niin paljon olemme siellä näiden kahden vuoden aikana käyneet. Henkilökunta tulee heti kysymään mitä tänään saisi olla. Unna istahtaa ilman käskyä viereeni ja siinä ovimatolla seisten meitä palvellaan kuin kunniavieraita konsanaan. Ostosten tultua siirrymme kassalle maksamaan, ja silloin Unna alkaa heiluttaa häntäänsä hurjasti. Nyt sitten tapahtuu se Unnan mielestä paras juttu. Henkilökunta suorastaan kilpailee, kuka saa antaa sille koiran keksin. Eka kerrasta alkaen, on sovittu, että Sammon apteekissa saa Unnalle antaa makupalan. Kyseinen apteekki on niin sanottu koira-apteekki. Siellä on luukku, josta koiran kanssa kulkevat ihmiset voivat ostaa tuotteita. Koirankeksejä on aina varastossa. Me Unnan kanssa saamme tulla sisälle ovesta ja syy Unnan apteekkirakkaudesta selviää tuossa makupalavaiheessa. Luultavasti Unna menisi iloisesti apteekkiin jo ilman makupalaakin, mutta henkilökunnalle on todella mieleistä saada antaa sille herkkukeksiä.
Nopea hotkaisu ja ihanuus on ohi. Tavarat repussa lähdemme ulos. Henkilökunta haluaisi välttämättä tulla avaamaan meille ulkooven. Sen olen kieltänyt. Menisi aivan sähläykseksi jos ovella pyörisi kovin moni ihminen ja yksi koira yhtäaikaa.
Ulos päästään ja yritetään lähteä takaisin kotiin. Yritykseksi se menee joka kerta apteekista lähtiessä. Unnan mielestä kannattaisi mennä apteekkiin uudestaan. Saan sen liikkumaan pari metriä ja sitten Unna pysähtyy ja pää kääntyy apteekin oven suuntaan. Usein Unna on käännettävä käsivoimalla kotiinpäin. Matkan teko on hidasta ja tassut tuntuvat liimaantuvan asfalttiin. Hohhoi! Onneksi keksiherkkuja ei ole saatavana missään muualla. Varmasti olisimme joka reissulla jonkun liikkeen ovella, jos joka liikkeessä olisi lupa antaa jotain hyvää. Kotimatkan alku kestää kauan. Noin sadan metrin päässä vasta Unna antaa periksi. Tassut liikkuvat siinä vaiheessa jo reippaammin. Nuusku on kotimatkalla vielä kovempaa kuin tullessa, mutta kotiin on joka kerta päästy.
Tuona tavallisena päivänä jouduin nostamaan Unnan kuonon maasta ylös kymmeniä kertoja. Eräs tuntematon rouva tuli viereen ja kysyi, että onko sillä koulutusvaihe vasta menossa? Sanoin, että luultavasti koulutusta riittää tämän kanssa hamaan vanhuuteen saakka.
Kotiin päästyämme soitin Unnan kouluttajalle ja kerroin jälleen tuosta nuuskimisesta. Unnalla on ollut alusta saakka hyvin voimakas nuusku nenässään. Aluksi käytin kouluttajan ohjeen mukaan jopa kuonopantaa. Sen kanssa oli helppo nostaa kuono ylös maasta. Kauan se ilo ei kestänyt. Unna oppi ottamaan kuonopannan pois kuonon ympäriltä. Vasentassu-oikeatassu-vasentassu-oikeatassu vuorotellen kävi pannan reunassa ja niin panta lipsahti pois. Oli pakko lopettaa pannan käyttäminen. Unna päätti itse niin.
Unna on ihastuttava tepsukka. Pahimmaksi epäkohdaksi on koitunut tuo voimakas nuuskunuusku. Kukahan keksisi kunnon päitset kuonopannan tilalle. Taidan lähteä hevoskauppaan tutkimaan löytyisikö sieltä päitset joita ei niin vain tassuilla riisuta.