– Taas Unna tuli minua vastaan mustat huopatöppöset jalassa ovelle, kun tulin töistä kotiin aamulla kuuden aikaan, kertoi Juha aamukahvipöydässä. Juha on asuinkumppanini ja tekee usein yövuoroja. Hänen mielestään Unnan tassut näyttävät mustilta huopatöppösiltä.
Siitähän ne Unnan tavalliset päivät yleensä alkavat. Tervehdittyään Juhan, Unna painuu takaisin nukkumaan omaan pesäänsä. Unna nimittäin tietää jo, että minä en lähde aamulla ulos sen kanssa, ennen kuin olen saanut kahvit juoduksi. Se nousee ylös vasta siinä vaiheessa, kun minä alan pukea vaatteita päälleni. Pukeminen on sille merkkinä, että kohta saa aamuruoan ja sitten lähdetään ulos. Kantapään takana kulkemista riittää siihen saakka, kunnes annan kuivamuonaa ruoaksi lohiöljyn keralla. Syöminen kestää puoli minuuttia ja sitten valjaat niskaan ja menoksi. Aina ennen valjaita, Unna hakee olkkarista lelun suuhunsa. Joka-aamuinen seremonia on tuoda lelu minulle.
Aamulenkkimme on yleensä kahden tai kolmen kilometrin pituinen. Tämä päivä josta nyt kerron alkoi kauppareissulla. Unnalla valjaat ja minulla reppu selässä lähdimme lähimpään kauppaan. Kauppaan mennessä joudumme kulkemaan katuja pitkin. Unnaa se ei näytä haittaavan. Reitillä on useamman kadun ylitykset. Ylityksiä helpottavat äänisummerilla varustetut liikennevalot. Ylitykset sujuvat nykyisin oikein hyvin. Liikennevalotolppien näyttäminen on hyvin mieleistä. Unna vie kuononsa ihan kiinni tolppaan. Ilmeisesti siitä tulevat kehut pitävät tolpan näyttämistä hauskana leikkinä. Kauppaan mennessä on onneksi nurmikoita johon voi käydä hoitamassa luonnolliset tarpeensa. Tosin Unna on huomannut, että minua on helppo narrata. Se yrittää mennä nurmikolle aina muutaman metrin välein. Jatkuva koulutus on keskeyttää nuuskiminen. Toisinaan nuuskimista riittää aivan liian kanssa. Joudun huomauttamaan useampaan kertaan, ettei kenelläkään voi olla koko ajan vessahätä. Joskus on nostettava kaulapanta korvien taakse, että saadaan nuuskiminen vähemmäksi.
Ovi-sanalla löytyy kaupan porras ja ovi helposti. Sisälle päästyämme pysähdymme kaupan ovelle ja minä huhuilen että huomenta kassalle. Saatuani vastauksen pyydän apua tavaroiden etsimiseen sitten, kun pienen kaupan ainoalla työntekijällä on hetki aikaa. Tuossa pienessä kaupassa meidät jo tunnetaan ja apu löytyy helposti. Mitään isoja määriä en sieltä osta, mutta usein on joku kodin tarvike lopussa ja on mentävä hakemaan sitä tai tätä.
Unna menee makuulle viereeni, laittaa etutassut ristiin ja odottaa tyytyväisenä kunnes siirrymme kassalle maksamaan. Siinä vaiheessa Unnan nenä tahtoo pyrkiä nuuskimaan myyjää tai joskus toista asiakasta. – Hihihihi, ei se haittaa. Kaikki koirat tykkäävät minusta, on useimpien ihmisten vastaus Unnan tervehdykseen. Sitten taas käsky istumaan, että saan maksettua ostokset. Sen ajan Unna taas vajoaa makuulle lempiasentoonsa tassut ristissä maaten. Pakatessani tavaroita reppuun täytyy Unnaa muistuttaa, että pitää malttaa odottaa. Matkan jatkaminen on niin tärkeää sen mielestä, että täytyy pyrkiä ovelle jo ennen minun joutumistani.
Kun saan repun pakattua ja nostettua selkään, annan käskyn – ulos. Ovi löytyy ja kaksi porrasaskelmaa ulkopuolella sujuvat reipasta vauhtia. Joskus vähän liiankin reippaasti. Pysähtyminen portaiden yläpäässä kuuluisi opaskoiran tehtäviin, mutta välillä portaiden näyttäminen unohtuu. Silloin portaat joudutaan ottamaan uusiksi. Tutussa paikassa voi helposti kouluttaa tuollaisia oppaalle tärkeitä asioita.
Päästyämme kadulle muistan yhtäkkiä, että tänäänhän on mentävä myös apteekkiin. Sanon Unnalle, että apteekkiin on mentävä. Apteekki on Unnan mieleisin paikka Tampereella. Siitä paikasta se säntää naksuttavien liikennevalojen luo ja näyttää taas kuonolla valotolpan.
Apteekkikäynti onkin sitten taas toisen jutun paikka. Jatketaan tuon päivän kulkua seuraavassa blogissa viiden viikon kuluttua. Tapaammeko silloin uudestaan hyvät lukijat?
Kuvassa Juha ja Unna. Unnalla on mustat huopatöppöset aina jalassa.
