Sekasorron keskellä meinaan kompastua jaloissani hääräävään koiraan. Käsken sen kauemmaksi. Kohta jo kuitenkin huomaan jonkun työntävän kuonoaan matkalaukun reunukselle kuin kysyäkseen ”pakkasitko minunkin tarvikkeet varmasti”. Sanallakaan en ole sanonut aikeistani, mutta niin se vain tuo pikikuono tietää, että jotakin on tekeillä ja pitää varmasti huolen, että tulee huomioiduksi.
Keittiön pöydän äärellä alan mittailla pakastepusseihin annoksia. Lasken päivät ja sen mukaan annospussit. Näin olen tehnyt aina. On sitten helpompi kaataa ruoat veteen suoraan pussista eikä tarvitse mittailla. Ja eikös vaan taas ole joku siinä myös mittailemassa, turpa tötteröllä ja kuolalätäkkö edessä. Ja voin vain aavistella mitä päässä pyörii: ”mulle kans, mulle kans ja katsoitko varmasti, että ruokaa on riittävästi, otitko huomioon, että rasitan itseäni enemmän, joten enemmän myös ruokaa, eheii, ei tuo riitä”.
Se on sitten 1000 kilometriä edessä. Auto hurisee moottoritietä ja kohta on ohitettu Jyväskylä. Pää jalkojeni päällä tuntuu yhä painavammalta ja yritän siirtää jalkojani. Ne eivät liiku, ovat puutuneet ja äijä se vaan jaloissani nukkuu eikä senttiäkään hievahda vaikka kuinka yritän saada jalkojani sen alta pois. Ehdotan, että laitetaan huoltoasemalla pissatusten ja murkinoiden jälkeen koira takapenkille, oli se sitten väärin tai ei. Eikä mene aikaakaan, kun sieltä huovan päältä repo rankana uinuva koira kuorsaa.
Vissiin on mennyt viesti perille kun millään huoltoasemalla idässä eikä lännessä eikä myöskään keskellä suomen maata ei ole kertaakaan tullut näiden vuosien varrella huomautuksia koirasta huoltoaseman sisällä kahvistelun ja ruokailumme aikana. Ja se on hyvä se. Ei tarvitse turhaan selitellä eikä näyttää valjaita ja opaskoirakorttia. Mitä enemmän me näkövammaiset opaskoirinemme liikumme, sitä luontevammaksi tulee suhtautuminen.
Mitä me tänne tulimme etsimään? Lapin rauhaa, lunta, hiihtolatuja vaiko työleiriä. Aivan sama, mutta vaihtelu virkistää. Heti autosta ulos hypättyään otti karvainen kaveri ilon irti elämästään. Että se on tuo lumi sitten ihanaa ja kun se on puhdasta, siinä voi kieriskellä selällään ja puskea itseään eteenpäin maata pitkin, kieriskellä kuin sittisontiainen siinä ihtessään, mutta hälläpä, tuolla karvakaverilla, on alla emäntänsä juuret ja puhdas lumi ja yllä tähtitaivas. Ja kun sitä on pehmeän penkin makuun autossa päästy, niin pitäähän sitä sitten majapaikassa yrittää, onko olohuoneen sohva yhtä pehmeä.