Huokaus ja helpotus. Kaikki se lumi, koska ja tuhannet lumipaakut, joiden kanssa olemme kuluneen talven aikana tuttavuutta tehneet, ovat valuneet viemäreistä. Tuo kevään lorina, kuin puhdas puro, on viemäreihin lorisevan veden ääni. Se tuntuu korvissani musiikilta.
Se tuossa talviliikkumisessa on haasteellisinta, että koskaan ei tiedä, mihin jalkansa laittaa. Alla voi olla liukas jää tai sohjoinen ja alta lipeävä epämääräinen mössö. Kyllä minä vaan pohjoisen ihmisenä rakastan oikeita talvikelejä. Sitä, että jalkojen alla lumi narskuu ja natisee. Se on opaskoiran kanssa liikkuvalle ihmiselle parempi alusta kuin nämä etelän epämääräiset talvikelit.
En minä liukkautta pelkää. Nastakengät ja vaellussauvat ovat siihen hyvät välineet. Mutta tuo epämääräisyys tekee liikkumisesta varovaisen ja töksähtävän. Ja joka kerta perille tullessa saa huokaista kuin olisi suurenki suorituksen tehnyt.
Suurilta suorituksilta ne reitit tuntuvatkin. Jokainen liikkeelle lähtö on oma tarinansa. Eikä todellakaan tiedä, mitä eteen tulee. Tässä hiljattain ihan testasin, miten koira huomioi liikkuessaan lumen ja paljaan maan. Ja eittämättä valinta oli aina paljas maa. Se oli silloinkin, kun normireitillä pikku pätkä on polku. Polku, jota aina kuljemme kesät talvet. Mutta nyt polku, jossa oli lunta sai jäädä. Houkutus paljaan maan leveämmälle kaistalle voitti. Mukavahan se on liikkua hetkittäin juuri sataneen lumen päällä. Sen, jota ei ole vielä tallottu eikä aurattu. Se on kuin olisi suuressa seikkailussa, vaikka tuttua reittiä kulkisi. ja jo muutaman tunnin sisällä sama reitti tuntuu kuin olisi nostotöissä syksyisellä perunapellolla. yksi askel eteen, kaksi taakse.
Onhan talvessa hyviäkin puolia. Nimittäin, jos kaatuu, niin pehmeämmin maan pinnalle tömähtää kuin töksähtäisi asfelttia syleilemään. Ja mukavammalta minusta tuntuu sekin, että Kassu piehtaroi puhtaassa lumessa vapaana ollessaan kuin se, että tulla tupsahtaa mutavelliltä haisten rakkauden osoituksiin. Työmatkalla on muutama mukava oja. Kassun mielestä. Ei minun. Olen yrittänyt välttää vapaaksi päästämistä tällä pätkällä, mutta kun se on siihen tottunut, että saa hetken irrotella ennen kuin työ taas jatkuu, niin ei sitä riemua voi estää omien mukavuuksien vuoksi. Ei silläkään uhalla, että yksikään taksikuski ei meitä kyytiinsä huoli ja se, että seurauksena on työpaikalle tullessa koiran puhdistus ja mahdollisesti lappu ovelle että ”pääsy kielletty”. Teks mieli kirjoittaa perään, että ”hajuhaitta”. Vaan ei kehtaa.
Vaan siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi, kevät on ihaninta aikaa. Opaskoiran kanssa liikuessa voi tuntea sen itsenäisyyden lisäksi myös luonnon omat äänet ja maasta nousevat tuoksut. Aistia kevään herkemmin ja aistikkaammin. Istahtaa juurakolle metsässä liikkuessa, jos sen sattuu huomaamaan tai kalliolle, kun sen löytää. Ja kuulla metsän äänien lisäksi myös irrallaan juoksevan oppaansa riemuaskeleet sen viilllättäessä ohitse hurjaa vauhtia. Tulee hyvä mieli ja onnistumisen ilo, olen tässä, olen osallisena, olen juuri siellä missä haluan olla.
Minulle on tärkeää itseellisyys. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Tässä hetkessä ja näillä kymmenillä arvostan suunnattomasti sitä, että pääsen ittenäni liikkumaan ja pääsen istumaan sinne juurakolle tai kannon päähän tai joen rantaa yksin, ilman, että minun täytyy pitää seuraa avustajalle tai jollekin muulle ihmiselle päästäkseni luontoon. Saan tankata sen kaiken itseeni ja nauttia, aistia ja elää hetkessä.