Eija: Talven jälkeen

Huokaus ja helpotus. Kaikki se lumi, koska ja tuhannet lumipaakut, joiden kanssa olemme kuluneen talven aikana tuttavuutta tehneet, ovat valuneet viemäreistä. Tuo kevään lorina, kuin  puhdas puro, on viemäreihin lorisevan veden ääni. Se tuntuu korvissani musiikilta.

Se tuossa talviliikkumisessa on haasteellisinta, että koskaan ei tiedä, mihin jalkansa laittaa. Alla voi olla liukas jää tai sohjoinen ja alta lipeävä epämääräinen mössö. Kyllä minä vaan pohjoisen ihmisenä rakastan oikeita talvikelejä. Sitä, että jalkojen alla lumi narskuu ja natisee. Se on opaskoiran kanssa liikkuvalle ihmiselle parempi alusta kuin nämä  etelän epämääräiset talvikelit.

En minä liukkautta pelkää. Nastakengät ja vaellussauvat ovat siihen hyvät välineet. Mutta tuo epämääräisyys tekee liikkumisesta varovaisen ja töksähtävän. Ja joka kerta perille tullessa saa huokaista kuin olisi suurenki suorituksen tehnyt.

Suurilta suorituksilta ne reitit tuntuvatkin.  Jokainen liikkeelle lähtö on oma tarinansa. Eikä todellakaan tiedä, mitä eteen tulee.  Tässä hiljattain ihan testasin, miten koira huomioi liikkuessaan lumen ja paljaan maan. Ja eittämättä valinta oli aina paljas maa. Se oli silloinkin, kun normireitillä pikku pätkä on polku. Polku, jota aina kuljemme kesät talvet. Mutta nyt polku,  jossa oli lunta sai jäädä. Houkutus paljaan maan leveämmälle kaistalle voitti.  Mukavahan se on  liikkua hetkittäin juuri sataneen lumen päällä. Sen,  jota ei ole vielä tallottu eikä aurattu. Se on kuin  olisi suuressa seikkailussa, vaikka tuttua reittiä kulkisi.  ja  jo muutaman tunnin sisällä sama reitti tuntuu kuin olisi nostotöissä syksyisellä perunapellolla.  yksi askel eteen, kaksi taakse.

Onhan talvessa hyviäkin puolia. Nimittäin, jos kaatuu, niin pehmeämmin maan pinnalle tömähtää kuin  töksähtäisi asfelttia syleilemään.  Ja mukavammalta minusta tuntuu sekin, että  Kassu piehtaroi puhtaassa lumessa vapaana ollessaan kuin se, että tulla tupsahtaa mutavelliltä haisten  rakkauden osoituksiin. Työmatkalla on muutama mukava oja. Kassun mielestä. Ei minun.  Olen yrittänyt välttää vapaaksi päästämistä tällä pätkällä, mutta kun se on siihen tottunut, että saa hetken irrotella ennen kuin  työ taas jatkuu, niin ei sitä  riemua voi  estää omien  mukavuuksien vuoksi. Ei silläkään uhalla, että yksikään taksikuski ei meitä  kyytiinsä huoli ja se, että  seurauksena on  työpaikalle tullessa  koiran puhdistus ja mahdollisesti lappu ovelle että ”pääsy kielletty”. Teks mieli kirjoittaa perään, että ”hajuhaitta”. Vaan ei  kehtaa.

Vaan siitä huolimatta ja juuri sen vuoksi, kevät on  ihaninta aikaa. Opaskoiran kanssa liikuessa voi tuntea  sen itsenäisyyden lisäksi myös  luonnon omat äänet ja  maasta nousevat tuoksut. Aistia  kevään herkemmin ja aistikkaammin. Istahtaa  juurakolle metsässä liikkuessa, jos sen sattuu huomaamaan tai kalliolle, kun sen löytää. Ja  kuulla metsän äänien lisäksi myös  irrallaan juoksevan oppaansa riemuaskeleet sen viilllättäessä  ohitse hurjaa vauhtia. Tulee hyvä mieli ja onnistumisen ilo, olen tässä, olen osallisena, olen  juuri siellä missä haluan olla.

Minulle on tärkeää itseellisyys. Mitä se sitten tarkoittaakaan. Tässä hetkessä ja näillä kymmenillä arvostan suunnattomasti sitä, että pääsen ittenäni liikkumaan ja pääsen istumaan sinne juurakolle tai kannon päähän tai joen rantaa yksin, ilman, että  minun täytyy pitää seuraa  avustajalle tai jollekin muulle ihmiselle päästäkseni luontoon. Saan tankata sen kaiken itseeni ja nauttia, aistia ja elää hetkessä.