Viides päivä toukokuuta täytti kuusi vuotta harjoitusopaskoirani Jessi. Sen kanssa minun oli tarkoitus kulkea yhdessä yhdeksän vuotta, mutta yhteisiä lenkkejä, kauppareissuja sekä lukuisia eksymisiä meille ehti kertyä viitisen kuukautta.

Toivoisin kaikkien ensimmäistä opaskoiraansa odottavien saavan samanlaista kohtelua kuin minä sain silloin, kun Jessi minulle tuli. Jessi kävi koekävelyllä sekä tervehtimässä perhettämme ennen kuin se luovutettiin minulle yhteistoimintakurssilla. Sain myös liikkumistaidonohjausta, jotta osaisin jo yhden lenkkireitin sekä kauppareitin, kunhan kotipaikkakoulutus alkaisi. Jessin kouluttaja soitteli minulle useasti ennen yhteistoimintakurssin alkua. Ja kun yt-kurssi sekä kotipaikkakoulutus oli takana, kouluttaja kävi silti luonani usein ja treenasimme tottista, luoksetuloa, paikallaoloa, syrjänpitoa ja muita hyödyllisiä perustaitoja.

Puhun Jessistä imperfektissä, vaikka se elääkin ja se on varmasti paremmassa kunnossa, kuin minulla ollessaan. Huolehdin sen tarkasta ruokavaliosta, annoin sen juosta vapaana, käytin sitä hierojalla ja annoin sen levätä niin paljon kuin mahdollista. Silti huomasin, kuinka sen iloinen vauhti alkoi syksyn mittaan kestää vain siihen saakka, että se ehti pissipaikalle, mutta kun piti lähteä lenkille tai kauppaan, sen menohalut lakkasivat kokonaan ja valjaskaari tuntui täysin veltolta kädessä. Tekipä se muutamat pisutkin meidän lattialle nukkuessaan.

Koska Jessi oli minun ensimmäinen opaskoirani, ja minun alituisia oireiden tarkkailupuheluita koululle saatettiin pitää jopa rasittavahkoina, on minun myönnettävä, että kävin pienimuotoisen kissanhännänvedon, ennen kuin Jessi pääsi röntgenkuvaukseen. Vielä silloin opaskoirakoululla ei ollut omaa röntgenlaitetta, joten koirat kuvattiin Medvetissä, eikä se ilmeisesti ollut aivan halpaa lystiä.

No, turhaan Jessi ei kuvauksiin mennyt, sillä sen selkärangasta löytyikin spondyloosi ja oikea lonkka oli huonossa kunnossa. Jessiä yritettiin vielä kuntouttaa, mutta marraskuussa 2013 minä ja opaskoirakoulun eläinlääkäri teimme yhdessä päätöksen, että Jessi jää välittömästi eläkkeelle.

Moni voisi ajatella, että eihän koiraan ehdi kiintyä, kun se ehtii olla perheessä vain niin vähän aikaa. Kyllä minä ainakin ehdin. Ehkä olen vain niin hellämielinen, tai Jessi oli niin ihastuttava koira, tai sitten kaikki ehtivät kiintyä kaikkiin koiriin, mistä sen tietää.

Jessi oli kertakaikkiaan niin hurmaava otus! Ensinnäkin se oli luoksetuleva. Sen sain kuulla jo ennen kuin se tuli minulle. Kun esim. olin Jessin kanssa aamuisin metsässä, päästin sen vapaaksi ja jäin itse mietiskelemään sitä, että onpa kaunis ilma, tai onpa kamala keli, tai kylläpä väsyttää, tai ihana kun on viikonloppu. Lopulta kajautin, että ”Jessi, tänne!” Ja sitten alkoi jostain metsän uumenista kuulua kamala rytinä. Sieltä tuli Jessi kamalalla kiireellä, kun emäntä käski. Ja niin lähdettiin kotiin aamupalalle.

Toinen ihana asia Jessissä oli sen tervehtimisseremonia. Sillä oli aina oltava joku lelu suussa, kun se tuli tervehtimään. Se oli aivan kauhuissaan, jos se ei saanut mitään suuhunsa, kun se tuli toivottamaan hyvää huomenta tai tervehtimään kotiintulijoita. Mikäli muuta ei löytynyt, kävi hätätilanteessa hanska, kenkä tai muu vastaava. Pyrimme pitämään lelut näkösällä yleisen kaaoksen välttämiseksi.

Jessi ei myöskään välittänyt muista koirista töissä ollessaan. Luulen, että vastaan olisi voinut tulla vaikka norsulauma koiravaljakon johdattamana, mutta Jessi olisi vain jatkanut työntekoa.

Aika alkoi kullata muistoja, ja alkuun aloin ylentää Jessiä pyhimyksen tasolle. Vasta Vikiin kiinnyttyäni ymmärsin, että Jessi on nyt toisen perheen koira, ja meidän yhteinen aikamme oli lopulta todella lyhyt. Sain ikään kuin harjoitella opaskoiran käyttöä ja hoitoa hetken aikaa. Mukana vain tuli kiintymys ja pikainen luopuminen, jotka olivat sitten ne huonot puolet.

Jessi meni varhaiseläkkeelle taksikuskini perheeseen. Kuulen Jessin edesottamuksia melkeinpä päivittäin, ja näänkin sitä kerran, pari vuodessa. Viki käy Jessin luona silloin tällöin leikkimässä, mutta leikit eivät aina käy ihan yksiin. Viki on vähän liian villi Jessin kaveriksi, mutta minun oppaakseni se on juuri tarpeeksi sähäkkää mallia.

Jessi ei ehtinyt montaa juhlapyhää meillä viettää. Yksi juhannus kuitenkin yhdessä vietettiin, ja silloin räpsähti kamerakin.