Pietarsaari. Helmikuu 2006.

Olen kesällä 23 vuotta täyttävä kaveri. Vakituinen työpaikka, ja omassa vuokra-asunnossa olen asunut pari vuotta. Säästössä on rahat ajokorttia varten. Reippain mielin siis autokouluun. Mutta huhtikuu 2006 tuokin ajoluvan sijasta jotain muuta. Kasvain selässä, kävelykyvyn menetys ja raskaat syöpähoidot. Syyssateiden mukana näön hiljattaista heikkenemistä ja joululahjana vielä näön romahtaminen. Helmikuussa 2007 viimeinen niitti. Yksi lääke on keskushermostossa aiheuttanut myrkytystilan ja näköhermot ovat lähes täysin tuhoutuneet. Seuraavat vuodet ovat uuden elämän opettelua, takaisin kävelemään ja tutustumista valkoiseen keppiin.

Alkuvuodesta 2010 Pohjanmaa jää taakse, muutto Tampereelle, yhteenmuutto ja syksyllä 2010 naimisiinmeno kivan tyttösen kanssa. Opaskoira ei tule edes mieleen, tai jos tulee, olen heti sitä mieltä, ettei se ole mun juttuni. Kunnes koittaa kesä 2013. Silloisen vaimoni puheet opaskoirasta alkoivat itää mielessä. Mitäs jos sittenkin sitä koiraa koettaisin? Saisin takaisin jotain mitä olin näön mukana menettänyt, itsenäisen liikkumisen. Kun joulukuu 2013 käynnistyi, tarttuivat käteni ensimmäisen kerran opaskoiran valjaisiin. Kävely kesti ehkä vartin, mutta se riitti sytyttämään minut. Olin varma että opaskoira on nyt se mun juttuni. . . Vaan vielä hetken piti mieli malttaa, ja yllätyskutsu yhteistoimintakurssille tuli huhtikuun 2014 alkupuolella. Perjantain alkuiltapäivänä eteeni tassutteli kultainennoutajauros. Passin mukaan Modzard, tuntee paremmin nimen Kimi. Tästä yhteinen matkamme alkoi. Harjoittelua pitkin poikin keväistä Kuopiota. Mieleen on erityisesti jäänyt kotiutumista edeltävä päivä, kun kouluttaja kysyi minulta, haluanko ottaa koiran mukaan kotiin vai tuoko hän Kimin tullessaan kuukauden päästä. Olin ollut vähän epävarma ensimmäisinä päivinä, mutta kun kaksi viikkoa olimme olleet yhdessä, olin varma että pärjäisimme. Niinpä kiirastorstaina Tampereen rautatieasemalle laskeutui tuore koirakko.

 

Tampere. Helmikuu 2016.

Lenkki takana. Istun koneella, kahvikuppi höyryää pöydän kulmalla. Kimi nukkuu pedillään nähden koiramaisia unia. Välillä kuuluu tuhahduksia, vaimeita haukahduksia tai murinaa. Kymmenen vuotta. Mitä kaikkea siihen on kohdallani mahtunut. Täydellinen elämänmuutos, uusia ihmisiä ja ihhmissuhteita, kaupungin vaihto, uusi elämäntilanne ja koira. Yhdessä tämän vajaan parin vuoden aikana olemme kultaisen oppaani kanssa kokeneet täydellisiä lenkkejä leppeissä kesäilloissa ja vähemmän hyvin menneitä paksussa lumipenkassa tai sateen piiskatessa. Olemme kulkeneet metsäpoluilla sekä kiivenneet tunturin päälle aistimaan pohjoisen taikaa. Olet saanut juosta vapaana metsässä. Kuten Sallassa 2014. Päästin sinut vapaalle, kuului plump, kun pulahdit johonkin lätäkköön. Takaisin tuli kultaisen sijasta kurainen noutaja. Muoniossa 2015 sen sijaan, että olisit loikannut taksiin, lähditkin porojen perään. Mutta ethän ole mikään robotti vaan koira ja hyvä niin. Kahvikuppi on tyhjä, ja lähden hakemaan täydennystä keittiöstä. Kävelen ohi koiranpedin. Kimi nostaa unista päätään, avaa silmänsä, häntä naputtaa lattiaa, voiko sen sanoa selvemmin: rapsutuksia, kiitos. Ja tokihan minä rapsutan, sinä karvainen, kultainen ja kallisarvoinen liikuttaja.