”Olis kultainennoutajauros vapaana, tosi kiva kaveri. Että mikä sun aikataulusi on?” Istuin kaupan yleisellä penkillä, suihkunraikkaana kuntosalilta tulleena ja kokoukseen menossa, piti vain ensin hakea vähäsen evästä. Sitten tuleekin Herttuaisen Juhan soitto. Kokous vaihtuukin junalipun ostoon ja kotona pakkaamiseen. Seuraavana aamuna istuin junassa matkalla Kuopioon. Mieli seilaa jännityksen ja riemun välillä. Kuinkahan minun käy? Kokemusta koiran kanssa kulkemisesta saati hoidosta ei juurikaan ole.
Kun sitten puin valjaita Kimin päälle ja lähdimme ensimmäiselle treenilenkille, oli mieleni todella luottavainen ja utelias. Luotin siihen, että koira on ammattilainen ja tietää, mitä pitää tehdä, samoin Kimi vaikutti todella rauhalliselta kaverilta. Lisäksi perässämmehän kuljjettiin ja tarvittaessa sai opastusta. Lisäkevennyksen mieli sai kun jo parin päivän jälkeen Juha minulle totesi että, voisin ottaa koiran mukaani. Jotain siis oli tullut tehtyä oikein ja yhteistyö alkoi olla kivasti oraalla.
Kaksi viikkoa kulkee nopsaa ja minua oli varoitettu, että vasta kotona se suurin koitinkivi odottaa. Mutta hei, sehän on vasta edessä. Kuinka mukavaa on tulla jostain ja avata huoneen ovi ja siellä sinut ottaa vastaan häntäänsä heiluttava herra. Tai aamulla kun heräät, tuntuu märkä kirsu naamassa. Lenkit sujuvat yllättävän hyvin ja vain kerran iskee epätoivon peikko. Syrjä ei meinaa pysyä millään vaikka reitti on tuttu, mutta kun poitsua ei oikein sillä kertaa huvita niin minkäs teet. Juhakin vain toteaa kun päästään takaisin majoitustilaan, että se oli sitten sellainen lenkki. Ei moiti, toteaa vain. Mutta minua harmittaa. Mutta kun seuraavan kerran ollaan liikkeellä ja kaikki sujuu, on taas aurinko korkealla meidän yllä. Kyllähän tämän kanssa pärjäilee.
Tätä kirjoittaessa on lähellä päivä, kun yhteistyömme täyttää kaksi vuotta. Kimi on reilu neljävuotias, ja minunkin elämä on kokenut melkoisia mullistuksia. Joskus sitä alkaa miettimään ja muistelemaan, kun nuo Kimin tassut tulivat ja painoivat polttomerkin sydämeen. Se kun ensimmäisiä kertoja kuljettiin pitkin keväistä Kuopiota, kuinka tulimme takaisin kotiin ja alkoi kotirutiinien hionta. Ne ensimmäiset haparoivat lenkit näkevän kanssa ja kun sitten äitienpäivänä uskaltauduin yksin liikkeelle, ei reitti mennytkään ihan kuin suunnittelin. Mutta voi sitä, kun sitten se ensimmäinen lenkki onnistuikin kaksin. Pieniä askeleita jollekkin, mutta niin isoja minulle. Elämäni on ollut varsin sisältörikasta, ja Kimi siihen tuo oman kultaisen reunuksensa. On vain muistettava, että minä teen virheitä, samoin koira, mutta se on vain elämää.