Varoitus: Tämä teksti sisältää erilaisia alatyylin ilmaisuja kuten oksennus ja kakka, joten jos tunsit vastenmielisyyttä lukiessasi edellistä kirjoitustani, niin lopeta hyvä ihminen tämän kirjoituksen lukeminen tähän. En moiti sinua siitä. En yleensä itsekään jaksa innostua kakkajutuista, mutta koska luen näkövammaisten Tiedonhallintapalvelun Opaskoirat-aluetta, siellä painitaan saman ongelman parissa. Näin ollen uskallan minäkin lyödä lusikkani samaan soppaan. Eli nyt annan tulla.

Siitä suloisesta sunnuntaista, jolloin olohuoneemme matto joutui pesuun ja kaksi eteisen mattoa vietiin kaikessa hiljaisuudessa johonkin suurehkoon roskalaatikkoon on kuukauden päivät. Eiväthän matot tietenkään huvikseen likaannu, eivät ainakaan samana iltapäivänä. Likaantumisen aiheutti Vikin oksentelu ja oksentelun syyksi diagnosoitiin koiran kakka, jota Viki oli jälleen kerran syönyt.

Olen saanut Vikin kiinni moisesta puuhasta monta kertaa, ja olen kokeillut erilaisia rankaisumalleja. Sanallinen nuhtelu menee kerrassaan kuuroille korville, niskasta ravistelu aiheuttaa hännänheilutusta ja kuonokoppa totaalisen toimintakyvyttömyyden.

Tuona mattosunnuntaina perheemme alkoi kuitenkin olla niin henkisesti lopussa, että etsin kuonokopan hattuhyllyn perimmäisestä nurkasta ja laitoin sen Vikille ulos lähtiessämme. Ja niin lähdimme matkaan, minä lannistuneena siitä, että en enää keksinyt muuta keinoa kakansyönnin lopettamiseen ja Viki häpeissään siitä, että joutui käyttämään moista härpäkettä.

Vajaan sadan metrin matkaan tuhrautui aikaa viitisen minuuttia, eikä Viki suostunut tekemään tarpeitaan. Sama sirkus jatkui vielä aamullakin, mutta silloin sentään selvittiin jo hieman lyhyemmässä ajassa ja ilmeisesti Vikin oli annettava periksi pissahädälle.

Ensimmäiset lenkit kuonokopan kanssa olivat hirveitä sekä Vikille että minulle. Jos meitä tuli vastaan tuttuja, joiden kanssa jäin puheisiin, Viki painoi päänsä minun jalkojani vasten, koska sitä aivan selvästi hävetti kuonokoppa. Minulla oli taas hirveä tarve selittää kaikille, ettei Viki suinkaan ole vihainen eikä pure ketään, vaan kuonokoppa on sillä kakansyönnin takia.

Nyt Viki on pitänyt kuonokoppaa kuukaudenpäivät. Viki aloitti lauantaina matokuurin, ja ajattelin, että jos koirankakat tienpientareilta alkavat piakkoin maatua, alan jättää kuonokoppaa vähitellen pois. Ehkä ensin lenkeillä, jolloin olemme pääasiassa liikkeessä, ja sitten aamu- ja iltapissillä, jolloin annan Vikin olla pidempään ilman valjaita pitkässä hihnassa nuuskimassa ja etsimässä hyviä paikkoja tehdä tarpeensa.

Monesti mietitään sitä, että puuttuuko koiran ruokavaliosta jotakin, kun se syö kakkaa. Minä kuulun siihen koulukuntaan, joka sanoo, että koira syö sitä vain siksi, kun se vain on joidenkin koirien tapa. Kai kakassa on mukana jonkin verran sulamatonta ruokaa, joka ehkä houkuttaa koiraa.

Mutta oli mitä hyvänsä, näin koirankäyttäjän näkökulmasta voin sanoa, että mitään hauskaa siinä ei ole. Rakastan Vikiä ja toivon, että se on minulla vuoteen 2024 saakka, mutta mietin silti, että onko minulla edessä vielä ainakin seitsemän keväistä kakka-oksennus-kuonokopparumbaa. Nykyään puhutaan paljon koirien jalostamisesta. Mitä jos alettaisiinkin jalostaa koiria siihen suuntaan, että niiden mieltymys kakansyöntiin jäisi kokonaan pois, ja vuonna 2024 yksikään opaskoiraksi kelpaava koira ei katsoisikaan koiran jätöksiinpäin.

Kopatonta huhtikuuta kaikille karvakuonoille!