Tänään haluan jakaa kanssanne pari muistoa opaskoirastani Rosysta. Rosy oli kumppanini kahdeksan vuotta, vuodesta 2000-2008. Rosy oli kultaisen noutajan ja Labradorinnoutajan risteytys. Kysyin kouluttaja Juha Herttuaiselta, että onko Rosy sekarotuinen koira. Juha vastasi ettei ole missään tapauksessa. Rosy on R-koira. Siitä lähtien lakkasin käyttämästä alentavaa nimitystä -Sekarotuinen, Rosy oli siis hieno R-koira!

Rosyn aikana kuljimme paljon junalla. Asuin Hämeenlinnassa silloin ja kävin töissä Helsingissä. Sitten muutimme Tampereelle asumaan, mutta junamatkailu Helsinkiin jatkui myös Tampereelta. Rosysta tuli tosi taitava opas asemilla, junalaitureilla ja ihmistungoksissa lähtö- ja pääteasemilla. Hierojan työpäivät venyivät välillä pitkiksi. Saatoimme lähteä kotimatkalle joskus hyvinkin myöhäisellä junalla. Kuten tiedätte, on Helsingin rautatieasemalla paljon sokkeloita ja käytäviä maan alla ja maan päällä. Myöhään illalla siellä liikkuminen hiukan pelotti minua, mutta Rosya ei pelottanut. Koskaan noilla matkoilla ei meille sattunut mitään ikävää. Rosy tassutteli määrätietoisesti Ratikkapysäkiltä maanalaisten käytävien kautta junalaitureille. Monta erikoista matkustajaa tapasimme. Suurin osa Rosyn kanssa tapahtuneista kohtaamisista oli pelkästään mukavia. Tässä pari kivaa sattumusta matkojen varrelta.

Eräänä iltana tulin Helsingin asemalle taksilla. Pyysin taksinkuljettajan jättämään minut R-kioskin eteen. Siitä on helppo siirtyä junalaitureille niinsanotun kauppakäytävän kautta. Sinä iltana asemalla pyöri nuorisoa tungokseen saakka. Kauppakäytävä oli nuorta väkeä täynnä. Rosy pujotteli upeasti tungoksen halki minä perässä valjaista roikkuen. Mitä enemmän väkeä, sitä vauhdikkaammin Rosy heidät ohitti ilman törmäilyjä. Olin juuri pääsemässä käytävästä laitureiden puolelle, kun kuulin jonkun, ehkä 16 vuotiaan pojan ihastuneen huudahduksen – Voi vittu, kattokaa kun tuo koira vie tuota sokeeta tyttöä! – Voi että olin ylpeä! Olin silloin iältäni lähempänä kuuttakymmentä. Hämärässä käytävässä ja takaapäin tehty havainto purkautui noin lennokkaasti, nuorison kieltä käyttäen. Rosy oli pääosassa ja niin pitikin. Junaan päästiin hilpeällä mielellä.

Rosy herätti kanssaihmisten myötätunnon aina missä sitten oltiinkin. Rosy oli ihana tepsuttaja. Väriltään se oli lähes valkoinen. Labradorinnoutajat tahtovat hyppiä ihmisiä vasten ja se ei ole kovin mukavaa. Rosy ei koskaan hyppinyt kenenkään rinnuksille. Rosy vain teputti neljällä tassullaan vinhaa vauhtia paikallaan pysyen. Sillä tavoin se kertoi innostuksestaan ja hyvästä mielestään. Junassa se istahti penkkien väliin ja painoi päänsä penkin istuimelle kaula pitkällä. Minä yritin hätistää Rosya alas lattialle. Siinä olikin melkoinen homma. Rosy päätti istua pää penkillä. Sanoin sille usein tuskaantuneena, että miksi sinulla on noin painava pää. Sepä herätti hilpeyttä muissa matkustajissa. Rosy vain istua jökötti ja pää pysyi penkillä siihen saakka, kun minä sain takin naulaan ja pääsin lopulta itse istumaan. Siinä vaiheessa neiti Rosy vaipui lattialle ja laittoi päänsä jalkateräni päälle. Välillä oli siirrettävä jalkaa parempaan asentoon ja myös koiran paino jalan päällä alkoi vaivata. Siirtäminen ei kuitenkaan mitään auttanut. Rosy kääntyi myös ja asetti päänsä jalalleni uuteen paikkaa. Juna jyskytti kohti kotia ja koiran pää jalan painona kestettiin hymyssä suin.

Tällä kertaa nämä muistot, mutta myöhemmin Rosysta tulee tarinoita lisää. Rosy oli maailman kiltein lellukka. Rosysta riittää kertomista.