Teksti: Sari Karjalainen
Kansainvälisenä opaskoirapäivänä Meri Peuhkurinen sai aamukahdeksalta puhelun Opaskoirayhdistyksen puheenjohtajalta Mika Tolvaselta, että hänet on valittu vuoden peesariksi.
– Olihan se heti kakkukauppaan riennettävä, nainen nauraa.
Meri Peuhkurinen, 28, on asunut Rovaniemellä vuodesta 2012. Hänen juurensa ovat Äänekoskella, ja siellä hän jo lapsena kokeili peesaamista. Meri on ammatiltaan fysioterapeutti, liikuntaneuvoja ja hevos- ja koirahieroja. Tällä hetkellä Meri opiskelee eläintenkouluttajaksi tavoitteenaan valmistua ensi keväänä. Yksi hänen koulutustehtävänsä on kouluttaa poroa koskemaan kosketuskeppiin, mikä on vastaava tehtävä kuin että koira opetetaan etsimään nappi liikennevalotolpasta.
Suomen nuorin peesari
Äänekoskella eräs näkövammainen opaskoirankäyttäjä kävi Merin äidillä kampaajalla. Äiti pyysi tytön hakemaan koirakkoa, koska koira ei jostain syystä kunnolla hoksannut, missä kampaamon ovi on.
– Kerran asiakas kyseli äidiltä, voisiko hän ottaa minut mukaansa Äkäslompoloon patikoimaan. Äiti antoi luvan. Isäni heitti meidät Jyväskylän rautatieasemalle, ja Tampereella vähän jännäsin, mutta löysin meille oikean junan, jolla köröttelimme kohti pohjoista. Äkäslompolossa kävelimme viikon aikana 95 kilometriä, Meri muistelee.
– Välillä sattui kommelluksia. Unohdin hetkittäin ihan kokonaan, että opastettavani ei näe. Hän piti kulkiessamme repustani kiinni, minä käännyin innoissani ihastelemaan jotakin mahtavaa näkymää, ja hups! hän putosi pitkospuilta suohon. Sille vaan naurettiin, ja taas matka jatkui, nainen hymyilee muistellessaan ensimmäistä isoa peesausreissuaan.
– Olin kylläkin tutustellut koirakkoon muutaman lyhyemmän peesauslenkin verran kotikulmilla, hän tarkentaa.
Äkäslompolon reissulle sattui Merin 14. syntymäpäivä.
– Pääsin hakemaan opaskoiran kanssa silmät sidottuna ja peesari perässäni itselleni kaupasta synttärikakun. Toin sen vieläpä ehjänä perille! Meri kertoo. Hän on myöhemminkin tehnyt erilaisia asioita ”sokkona”. Hän on muun muassa neulonut villasukan ja keittänyt aamupuuron silmät kiinni. Ennen jotakin opaskoiratapaamista hän oli kokeillut käyttää puhelinta Voice Over -puheohjelmalla. Tehkääpäs, näkevät, perässä! Meri haluaakin kokeilla erilaisia asioita silmät kiinni saadakseen tuntumaa siihen, miten hänen peesattavansa elävät ja toimivat.
Ensin oli hiljaista
Kun Meri muutti pohjoiseen, siellä oli melko hiljaista eikä juurikaan opaskoiratapahtumia. Hän osui mukaan yhteen sellaiseen ja tuli melkein siltä istumalta valituksi opaskoirayhteyshenkilöksi Kirsti Reijosen kaveriksi.
– Me naiset panimme tuulemaan. Viime talvena lumikurssilla jouduimme jo sanomaan peesareillekin, että emme tarvitsekaan kaikkia ilmoittautuneita, kun peesareita on jo tarpeeksi. Olen vienyt peesariasiaa niin paljon eteenpäin, että Rovaniemen koirakoille kaikille on oma peesari. Pohjois-Suomessa on 23 opaskoiraa, joista Lapin alueella 9, niistä 5 Rovaniemen alueella.
Käytä peesaria edes kerran vuodessa!
Meri muistuttaa opaskoiran käyttäjiä tämän tästä, että vaikkei tarvetta peesarille niin olisikaan, kannattaa heitä pyytää lenkkikaveriksi edes kerran vuodessa.
– Jos peesarit eivät pääse tekemään tätä kivaa vapaaehtoishommaa, kynnys lähteä yhdessä lenkille nousee. Jos näkövammainen henkilö sattuu uuden peesarin kuullen toteamaan, että haluaakin kokeneen peesarin matkaan, siitä voi tulla peesarikokelaalle paha mieli ja hän alkaa ajatella, ettei kelpaakaan tehtävään. Jos ei uusia toivoteta reilusti remmiin, on vaarana, että he alkavat vetäytyä toiminnasta, Meri pohtii ja jatkaa: – Se ensimmäinen peesauslenkki on tärkeä. Käymme etukäteen läpi uuden peesarin ja koirakon kanssa, millainen reitti on kyseessä. Minä tai joku muu kokenut peesari seurailemme koirakon ja peesarin perässä. Lenkin lopuksi vielä käymme läpi mikä meni hyvin ja missä oli haastetta.
Meri on sitä mieltä, että jokainen koirakko oppii aina uudeltakin peesarilta jotakin, ja päinvastoin. Olisi hyvä, jos lumikursseilla ja muissa treeneissä peesarit kulkisivat useiden koirakoiden kanssa.
– Kaikista ei tarvitse tykätä, mutta kaikille pitäisi antaa mahdollisuus tehdä tätä mukavaa vapaaehtoistyötä, Meri innostuu.
Uudet peesarit ovat tervetulleita
Meri Peuhkuriselle on tärkeää, että uudet peesarit tuntevat itsensä tervetulleiksi toimintaan. Hän antaa heille heti paperiset peesausohjeet käteen, ja sanoo, että hänelle voi myös aina soittaa ja kysyä lisää peesaamisesta.
– Olemme ottaneet pohjoisessa myös opaspentuperheet mukaan opaskoiratapaamisiin. Pentuperheistä olemme saaneet uusia peesareita. Heille on antoisaa nähdä opaskoiria työssään, mikä taas antaa uutta näkökulmaa opaspennun kasvattamiseen ja siihen, mitä pennun pitäisi osata, esimerkiksi rauhassa odottaminen, kun koirankäyttäjä riisuu ulkovaatteet, vaikka siinä olisi kymmenen koiraa houkuttimena, nainen selittää.
Meri sanoo, että kaikki peesarit ikään ja vauhtiin katsomatta ovat tervetulleita toimintaan mukaan. Aina löytyy monenlaista tekemistä.
– Ajan myötä peesaillessa oma kunto kohoaa, ja se tuottaa hyvän olon, hän sanoo.
Opaskirja peesareille
Peesareille on juuri ilmestynyt 20-sivuinen opaskirja, joka sisältää myös kuvia eri peesaustilanteista. Meri on kirjoittanut sen sisällön yhdessä peesari Allan Aulan kanssa. Opaskoirakoululta Kirsi Vass sekä muutama Merin näkövammainen ystävä on kirjan jo nähnyt ja antanut siitä rakentavaa palautetta.
– Vihkossa neuvotaan muun muassa opastusote, tuolin näyttäminen ja oven ja portaiden näyttäminen. Kaikki on siellä myös kuvina. Siellä näytetään myös peesausotteet: kuinka kerrot suunnat, miten pysäytät koirakon, kuinka näytät, milloin saa mennä kadun yli, ynnä muut peesaamisen perusteet. Se ei ole mikään hifistelykirja, vaan siinä on karkeasti kaikki, mitä vasta-alkajapeesari tarvitsee päästäkseen hyvään alkuun. Sitten siellä on myös joitain esimerkkejä siitä, miten eri käyttäjät tykkäävät eri tavoista peesata, Meri kuvailee kirjaa.
Meri vieroksuu ajatusta, että kirja olisi jaossa netissä. Hänen mielestään on ystävällisempää antaa paperikirjanen heti peesarin käteen ja samalla toivottaa hänet mukaan toimintaan.
– Jos peesarille vain todetaan, että ohjeet löytyvät sitten netistä, kuinka moni ehtii tai muistaa käydä niitä katsomassa. Minusta se tuntuisi ainakin vähän tylyltä, Meri miettii.
Vapaa-aikaa, onko sitä?
Meri on työssään hieronut joitain Vantaan opaskoirakoulun ja Suomen opaskoirakoulun koiria. Hänellä on myös ollut opaskoiria lyhytaikaisessa hoidossa. Hänellä on eläkkeellä oleva valjakkokoira, saksanseisoja Speedy, jonka kanssa hän hiihtää talvisin ja juoksee kesäisin, haaveena on myös koirapyöräily. Tänä kesänä he aloittelivat rallytokoharrastuksen.
Jos Meri ei opiskele, peesaa tai työskentele Rovaniemen uimahallilla uimaopena, hän neuloo sukkia tai harrastaa metsässä pöllinkantoa.
Syksyn kuulumisia
Merin kesään ja syksyyn on liittynyt paljon touhua ja jännitystäkin.
– Tein kesällä Elf’s Farmyard Tallitontun Pihalla työharjoittelun. Siellä hoitelin ja esittelin ihmisille muun muassa lampaita, poroja, alpakoita, kaneja ja kanoja. Eläinpihalla kävi paljon lapsiperheitä. Syksyllä pääsin opettelemaan alpakoiden kävelyttämistä narussa ja päitset päällä.
– Loppukesästä tein toisen harjoittelun koirakoti Koijarissa, joka on Vantaan opaskoirakoulun sopimushoitola Rovaniemellä. Koijarissa työskentelin hoitolan omistajan kanssa. Hän kouluttaa myös koiria. Samaan aikaan harjoittelussa oli myös toinen eläintenkouluttajaopiskelija.
– Käsittelin erilaisia koiria. Osalla oli ihmisenpuremistaustaa. Osa oli virkakoiria, osa koti- ja harrastekoiria. Koirilla on useita syitä miksi ne puolustavat itseään tai ihmistä. Koulutuksen jälkeen ne ovat alkaneet pärjätä kotona, hän tietää.
– Olen oppinut sen, että kun on epävarmoja koiria, pahin virhe mitä ihminen voi tehdä on, jos koiraa tässä tilanteessa rapsuttaa, kehuu ja sanoo ettei ole mitään hätää. Koira luulee tekevänsä silloin oikein. Tässä epävarmassa tilanteessa on paras kun ei tee mitään, vaan ohittaa pahan paikan tyynen rauhallisesti ja vasta sitten kiittää, kun koira on rauhoittunut, Meri neuvoo viisaasti.
Kotioloissa Meri on vahingossa vahvistanut Speedy-koiran käytöstä niin, että se merkkaa hänen tulevat migreenikohtauksensa joko alkamalla ”piipata” tai työntämällä päätä syliin.
– Kun otan lääkkeen, koira rauhoittuu. Se oli tavallaan vahinko, kun tuskissani rauhoittelin, että ei mitään hätää, hyvä koira. Se oppi, että kohtauksen tullessa uliseminen on sallittua, Meri kuvailee.
Kysäisen, miten poron kanssa meni.
– Poro oppi koskemaan kosketuskeppiä. Kävin kolme kertaa sitä kouluttamassa 20 minuuttia kerrallaan. Se oppi homman tosi nopeasti niin, että kolmannella kerralla siitä tuli jo automaatio. Sitä voisi hyödyntää vaikka poron lääkitsemisessä niin, että eläin pysyy paikallaan, Meri kertoo ja paljastaa vielä: – Yhdelle eläinpihan porolle syntyi nyt syksyllä yllätysvasa. Luonnossa se ei olisi pärjännyt.