Aika monelle Arlainstituutissa, nykyään Keskuspuiston ammattiopiston Arlan toimipaikassa opiskelevalle näkövammaiselle olin tuttu ohjaaja. Toimin opettajan työparina valmentavalla linjalla, jonne moni vasta näkövammautunut tai viimeisen päälle näkövammaiskonkari tuli päivittämään atk-taitonsa, harjoittelemaan pistekirjoitusta, valmistamaan ruokaa ja saamaan yksinkertaisesti vertaistukea toisilta samassa tilanteessa olevilta. Ei sovi myöskään unohtaa maahan muuttaneita näkövammaisia, jotka harjoittelevat edellä mainittujen taitojen lisäksi suomen kieltä. Olen myös aivan varma, että Arlassa on vuosien varrella solmittu monta elämän mittaista ystävyyssuhdetta.
Vaikka alkusyksystä moni on miettinyt, että tämä on viimeinen perjantai, kun tähän kouluun enää jalallani astun, silti jokainen tulee Arlaan vielä seuraavana maanantaina, ja sitä seuraavana, ja sitten onkin jo toukokuun loppu, ja silloin huomataankin, että aika valmalla loppui kesken. Mitä kaikkea jäikin oppimatta ja mitä kaikkea toiselle sanomatta. Vikikin sai toimia työkavereidemme virallisena taukohauvana pari vuotta, minä valmentavan ohjaajana jopa 12 vuotta. Pelkkää nukkumista Vikin päivät eivät kuitenkaan olleet. Mikäli minulla oli aikaa, kiersin muissa ryhmissä kertomassa opaskoiran työstä ja Viki oli silloin mukanani. Ensin Viki oli valjaissa, eikä siihen saanut ottaa kontaktia, mutta lopputunnista päästin Vikin vapaaksi ja se sai käydä tervehtimässä kaikkia opiskelijoita. Ne tunnit olivat suosittuja kaikista: sekä ryhmistä että Vikistä. Maaliskuun 14. päivä Viki teki minulle kuitenkin suuren palveluksen ja petasi meille paikan Tenholantien toimipaikan hierojalinjalle. Kävimme siellä tutustumassa ja Viki hurmasi sekä opiskelijat että opettajat läsnäolollaan. Nukuin muutaman yön ja hain mieheni avustuksella hierojalinjalle, vaikka työkavereiden ja esimiehen reaktio sekä varsinkin tulevaisuuden näkymä hirvittikin. Entä jos en opikaan hieromaan, entä jos en saakaan hierojan töitä. Ja jos en saakaan töitä ja menetän nykyisen virkani opintovapaalla ollessani? Toukokuun lopussa Tenholantiellä järjestettiin valintapäivät hierojalinjalle, jotka käsittivät pari haastattelua sekä kirjallisia tehtäviä. Perillä Viki muisti hissit ja ovet kuin vanha tekijä ja antoi minulle yksinkertaisesti sellaista turvaa, jota en olisi ikinä odottanut siltä saavani. Huomasin, että pystyin keskittymään paremmin kirjallisiin tehtäviinkin, kun koira makasi jaloissani. Olisinko siis pärjännyt aikanaan koulussakin paremmin, mikäli minulla olisi ollut koira jo silloin? Mene ja tiedä. Valintapäivän jälkeen minulla oli töitä enää pari päivää ennen pitkän kesäloman alkua. Sain kuulla ilosanoman: pääsin kuin pääsinkin hierojalinjalle! Ohjelmassa olivat siis kahden päivän mittaiset läksiäiset. Hienostuneemmat juhlat opettajille ja vähemmän hienostuneet taukotilamme väelle. Vähemmän hienostuneisiin otin mukaan myös Vikin, sillä jos taukohauva on jäämässä vuoden
opintovapaalle, on sen päästävä mukaan juhlimaan! Eräs ohjaajista vei Vikin vielä kerran reippaalle hihnalenkille, jossa Viki sai rauhassa haistella Arlan läheisiä metsiä ja jättää omat hyvästinsä muille koirille. Ja taukotilassamme riitti rapsuttelijoita enemmän ja vähemmän, jotta se varmasti muistaisi paikan, jos me sinne vielä palaisimme. Tähän loppuun kerron teille vielä ihan tavallisesta maanantaipäivästä. Istuin töissä ruokatunnilla lempinojatuolissani ja Viki oli tullut pedeiltään (niin, sillä oli niitä kaksi) jalkojeni juureen. Työkaverini heräsi taukotilamme sohvalta horroksestaan ja totesi meidän olevan niin kuvauksellisia, että meidät on kuvattava siinä silmän räpäyksessä. Ja tästä kuvasta saatte tekin, ketkä nyt satutte näkemään, nauttia! Oikein hyvää juhannusta kaikille! Säätiedotukset tuntuvat muuttuvan moneen otteeseen, mutta toivottavasti perjantai tuo tullessaan hyvät uinti- ja grillauskelit!