Yksi minun opaskoiristani oli Rilla nimeltään. Rilla oli nätti kuin karamelli. Pienikokoinen ja hunajanvaalea veijari. Parivuotiaana muksuna se annettiin minulle Nitan seuraajaksi.
Yhteistyökurssi meni miten kuten läpi. Saimme käyttöönottotarkastuksessa paperit oppaan työtä varten. Kotioloissa kuitenkin alkoi ilmaantua monenlaisia vaikeuksia. Rilla juksasi minua joka käänteessä. Asuimme siihen aikaan maalla, missä koiran pystyi päästämään vapaaksi pihalle. Rilla nautti vapaudesta täysin siemauksin. Kauaksi se ei pihasta lähtenyt, mutta luoksetulo vapaudesta ei sujunut toivotulla tavalla. Rilla juoksi kohti, kun kutsuin sitä, mutta läppäsi tassullaan ojennettuun käteeni ohimennen ja juoksi taas pihaa ympäri. Yritin olla hyvin nopea nappaamaan kiinni ohijuoksevasta koirasta, mutta älykäs koira oppi väistämään kättäni, etten vain saisi kiinni sen kaulapannasta tai karvoista. Soitin Opaskoirakoululle ja pyysin neuvoja. Koluttaja neuvoi minulle, että mene itse ovesta sisälle ja jätä koira hetkeksi yksin ulos. Kyllä se sitten tulee ikävissään oven taakse vinkumaan. Se neuvo toimi. Villikko ilmaantui parissa minuutissa ovelle ja syöksyi sisään, kun raotin ovea.
Nuorempana minulla oli oikein hyvä suuntavaisto. Huomasin yleensä pienetkin kaarrokset ja poikkeamat reitiltä. Rilla kuitenkin oppi tekemään hyvin loivia käännöksiä. En joka kerta huomannut lainkaan, että olimme kääntyneet suoralla maantiellä takaisin kotiinpäin. Harmitti huomata olevansa kotipihalla, vaikka tarkoitus oli ollut mennä kauppaan lenkin varrella.
Rillan meillä ollessa oli talvi ja kunnolla lunta. Siellä maalla ihmiset hiihtivät paljon. Hiihtävät ihmiset kiinnostivat Rillaa. Yhtäkkiä vain huomasin olevani rähmällään maassa kun koira tempoi remmissä kohti suksilla sujuuttelevaa ihmistä. Lumihanki oli pehmeä, eikä mitään onnettomuutta sattunut, mutta lenkkeilyä nuo monet hiihtäjät aiheuttivat. Joko palattiin tietämättäni kotiin, tai sitten sain lumikylvyn maantien vieressä Rillan äkkiarvaamattoman ryntäyksen takia.
Noin kuukauden kuluttua Rillan meille tulosta saapui kouluttaja kotikoulutusta antamaan. Silloinen Opaskoirakoulun johtaja Jarmo Huhkio oli sillä kertaa mukana. Istuimme meidän olkkarissa neuvottelemassa Rillan opastustaidoista. Herrat kouluttajat olivat sitä mieltä, ettei meidän yhteistyömme oikein sujunut. Rilla ei ottanut minua ihan tosissaan. Rilla tarvitsi voimakkaamman auktoriteetin valjaiden toiseen päähän. Siinä istuskellessamme tuli televisiosta jokin ohjelma, jossa linnut vinkuivat ja liikkuivata siipiä räpytellen. Jarmo Huhkio seurasi Rillan edesottamuksi siinä juttelun lomassa. Jarmo kertoi, että Rilla katsoo televisiota hyvin keskittyneesti. Hän kertoi, etteivät koirat yleensä osaa keskittyä televisio ohjelmiin. Hän sanoi Rillan olevan tavallista älykkäämpi koira. Jopa niin älykäs, että se osaa juonia sokeaa ihmistä vastaan.
Tuon keskustelun lopputulos oli, että Rilla päätettiin antaa vahvempitahtoiselle henkilölle. Minä saisin oppaan, joka oli ollut toisella henkilöllä ennen minua. Sen edellinen omistaja oli kuollut ja Vilma vain odotti uutta sijoituspaikkaa. Minulle tuo päätös oli vaikea hyväksyä. Rilla oli söpöistä söpöin ja olin jo kiintynyt siihen. Realistina minun täytyi myöntää nuo tosiasiat, joita herrat kouluttajat minulle selvittivät. Väkisin ei Rillaa minulta otettaisi, mutta he toivoivat minulta viisautta päättää itseni takia järkevä vaihtoehto. Saisin turvallisen, jo työssä olleen Vilman ja Rilla pääsisi henkilön oppaaksi, joka pystyisi sitä hallitsemaan paremmin kuin minä.
Sinä iltana istuin meidän isossa keittiössä keinutuolissa. Rillan otin syliin ja laitoin Rauli Bäddingin levyn soimaan. Vietimme viimeisen illan keinutellen sylikkäin. Kyyneleitä sai vapaasti vuodattaa. Kaikki muut olivat jo nukkumassa. Me vain jäähyvästejä toisillemme jättämässä, Rilla-veijari ja minä Raulin laulaessa Laivat-iskelmää.
Opaskoirayhdistys.fi