Lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina osallistuimme Päijät-Hämeen Näkövammaisten, Päijät-Hämeen Munuais- ja maksayhdistyksen ja paikallisen opaskoirakerhon järjestämälle patikalle. Kokoontuminen oli Loma- ja kurssikeskus Lepolassa ja suuntana oli Kaarlammen laavu Viuhan luonnonsuojelualueella. Aurinkoinen syyssää suosi 19 matkaan lähtijää. Alun nimenhuudon ja pienen organisointisähläyksen jälkeen väki saatiin jaetuksi kahteen ryhmään, lyhyempää ja pidempää kautta laavulle kävelijöihin. Lähdimme pidemmälle reitille, koska patikoimaanhan sitä oli tultu.
Alkumatkasta ei ehkä osuttu ihan suorimmalle reitille, mistä johtuen porukasta kuuluikin vähän mutinaa. Kartan ja paikallisten avulla suunta kuitenkin löytyi. Harhaannuksen johdosta saimme kulkea myös pienen pätkän polkua, vaikka alunperin reitin piti olla vain tasaista kulkua. Minulle ja Pilville se oli mieluista. Kuljemme poluilla päivittäin ja yleensä seuraan silloin Pilvin perässä hihnassa. Hihna on vain tuntumalla ja saan siitä suunnan. Juurien ja kivien yli joudun nostelemaan jalkani ihan itse, mutta systeemi toimii hyvin.
On käsittämätöntä, kuinka metsä nielaisee nopeasti asutuksen äänet. Pian jäljellä ei ollut kuin luonto itse ja tietenkin retkeläisten rupattelu. Aamuisen koleuden perusteella olin minäkin pukeutunut vähän liian lämpimästi. Laavulle noustaan jyrkkä mäki, jonka päälle päästyä oli jo melkoisen kuuma.
Lyhempää reittiä kulkeneet olivat jo ehtineet paikalle ja laavulla oli muitakin loistavan sään innoittamia ulkoilijoita. Järjestäjien toimesta tarjolla oli makkaraa, mehua ja kahvia. Kuulin jostain pullastakin, mutta nuotiomakkara vei voiton. Totutun mukaan Pilvi odotteli rauhassa viimeistä palaa makkarastani. Ehkä olen vain optimisti, mutta toimin näin vähentääkseni kerjäämistä. Haikeita katseita tämä käytäntö ei kylläkään estä.
Noin tunnin paussin jälkeen alettiin tehdä paluuta Lepolaan. Opaskoirakkoja mukana oli kolme ja ennen lähtöä piti tietenkin otattaa potretti todisteeksi läsnäolosta. Suurin osa väestä lähti takaisin lyhempää reittiä. Itse halusin palata pidemmän kautta ja sain houkutelluksi pari muutakin matkaan. Laavun lähellä on Kaarlampi, jonka rantaan johtavat pitkospuut. Kun eräs mukaan lähtenyt halusi käydä vilkaisemassa laituria, päätin kokeilla Pilvin pitkospuukelpoisuuden. Sittenhän tietäisin, voisimmeko joskus lähteä reiteille, joilla sellaisia on.
Ensin Pilvi oli sitä mieltä, ettei tuota sokkoa voi tuonne johdattaa. Pienen neuvottelun jälkeen se ilmeisesti tuli siihen tulokseen, että kaipa tuo tietää, mitä pyytää. Hiukan epävarmaa menomme oli, mutta onnistuimme pääsemään laiturille ja takaisin. Kuljin perässä hihnatuntumalla aivan kuin polullakin. Lähinnä ongelmaa tuottivat pitkospuiden liitoskohdat. Pilvi merkkasi ne vähän kuin kynnyksen tai esteen, joten horjahdin monesti hihnan löystyessä. Ensimmäiseksi kokeiluksi kuitenkin ihan rohkaiseva. Kyllä me pitkospuille uskallamme vastakin.
Paluumatkalla onnistuimme jotenkin kääntymään väärään suuntaan. Kun nyt kumminkin tiesimme suunnilleen, missä olimme, mitäpä tuosta. Matka Lepolaan venyi ehkä puolitoista kilometriä pidemmäksi kuin menomatka. Ilma oli kuitenkin niin hieno, että olin oikeastaan vain tyytyväinen lisäulkoilusta. Suunnittelimme siinä kävellessä seuraavaa patikkapäivää. Haluan ehdottomasti päästä kokemaan muitakin Lahden luontokohteita. Kun pitkospuuvalmiutemmekin on nyt tarkistettu, Lapakiston reitit kutsuvat. Jos syksyn säät eivät sitä salli, niin keväällä sitten.
Haastan kaikkia lähtemään luontoon liikkumaan. Se on voimaannuttavaa ja antaa energiaa samalla kuin mielenrauhaakin. Suomessa on paljon upeita luontokohteita ulkoilureitteineen. Kun reitin valitsee oman tasonsa mukaisesti, on varmasti aina tiedossa hieno elämys. Usein kohteissa onkin valittavana eri reittejä niin haasteita kaipaaville kuin leppoisammin liikkuvillekin. Myös esteettömäksi rakennetut reitit ovat lisääntyneet. Ei aina tarvitse lähteä kauas löytääkseen jotain hienoa.
