Viime viikko oli pääkaupunkiseudun kouluissa talvilomaa. 8- ja 10-vuotiaat lapseni, Siiri ja Martti, lähtivät ihkaensimmäiselle hiihtolomareissulle Joensuun lähelle, Viinijärvelle, josta olen kotoisin. Ukki kävi hakemassa lapset, ja meille laskeutui harvinainen hiljaisuus.

Viki ei asiasta alkuun ollut moksiskaan, mutta kun Samikin vielä lähti töihin ja Viki ymmärsi, että sen on todellakin oltava minun kanssa kahdestaan, meinasi tulla suru puseroon. Kun kunnon uikahdus kuului, minulta suli sydän ja menin istumaan olohuoneen lattialle. Otin Vikin syliin ja silittelin sitä aikani. Viki on pienikokoinen, joten sen voi aika helposti napata syliin, mikäli hellyyspuuska iskee.

Pelkäksi laiskotteluksi hiihtolomamme ei kuitenkaan mennyt. Yhteistoimintakurssistamme on kulunut jo pari vuotta, joten pieni perusjuttujen treenaus oli paikallaan.

Vikillä on paha tapa innostua muista koirista, kun niitä tulee vastaan. Ja niitähän tulee, kun lähden lenkittämään sitä työpäivän jälkeen. Kas kummaa, joku muukin tahtoo lähteä viemään koiraansa lenkille töistä tultuaan, eivätkä kaikki Korson tiet olekaan meidän käytössämme.

Koiran kohtaaminen meni alkuun niin huonosti, kuin olin ajatellutkin sen menevän. Hyvä niin, sillä en olisi halunnutkaan hälyyttää koulun väkeä meille turhaan.

Kun koiran kohtaaminen alkoi sitten sujua, treenasimme paikallaanoloa, luoksetuloa ja syrjänpitoa. Oikein hyvä setti siis, kannattaa asua viidentoista minuutin ajomatkan päässä opaskoirakoululta.

Torstaina sai Vikikin vaihtaa farkut verkkarihousuun, sillä lähdimme junalla Pohjois-Karjalaan. Käymme siellä kerran, pari vuodessa, ja siellä olemme antaneet Vikin kulkea ilman valjaita. Toki junassa Viki hurmasi kaikki taaperot, kun se makoili kiltisti palveluvaunun invapaikalla, mutta sen jälkeen se muuttui opaskoirasta eräjormaksi.

Äitini asuu Viinijärven rannalla, ja hänen pihansa on aidattu. Viki saa juosta siellä sydämensä kyllyydestä, ja myös kaivella maata niin paljon kuin sielu sietää.

Myöhemmin kävi ilmi, että Viki oli ilmeisestikin nauttinut Labbismaiseen tyyliin kaikenlaisia jätöksiä. Eikä mitä tahansa jätöksiä, vaan kanan ja kisumisujen kakkaroita.

Kun sitten lauantaina tulimme takaisin Joensuusta Tikkurilaan, koko junanvaunu sai muutaman minuutin välein muistutuksen siitä, että Viki on saanut viinijärveläisiä luomumaistiaisia.

Pistin merkille, kuinka moni ihminen ensin veti syvään henkeä ja sitten rykäisi, mutta ei sanonut mitään. Lahden kohdalla joku mies kuitenkin rohkaisi mielensä ja sanoi:

Tiälä haissoo pieru, hyi helev…

Onneksi Siiri ja Martti tahtoivat istua Vikin kanssa invapaikoilla ja minä jouduin istumaan heidän takanaan siinä kolmannella paikalla.

Liekkö univelat vai mitkä meillä painaneet, mutta emme lasten kanssa meinanneet millään pysyä vakavina, kun Viki päästeli menemään.

Nyt on lomat vietetty ja arkeen taas palattu. Ehdin tehdä talvilomalla niin paljon kaikenlaista, että tuntuu kuin loma olisi ollut pidempikin kuin vain viikko.

Viime maanantailta jäi kotiläksyksi tarkat ohjeet siitä, miten minun on toimittava, mikäli Viki alkaa jälleen vetää, jos se näkee jonkun mielenkiintoisen koiran. Syrjän pitoa olemme myös hiljaisella tiellä treenailleet. Eilen oli sunnuntai, joten syrjän pitoa oli hyvä treenailla, kun liikennettä ei teillä juurikaan ollut.

Ja joitain aivan outoja ideoita oli pomolla perheemme varalle mielessä, mutta kerron niistä, kunhan ne käyvät toteen. Ja toivottavasti pian käyvätkin.

Mutta nyt alkaa maaliskuu, ja päivä pitenee hurjaa kyytiä. Hyviä kevään odottelupäiviä kaikille!