Joko olin unohtanut, tai sitten en ollut tiennytkään, miten väsyttävää voi olla opiskelujen aloittaminen uppo-oudossa koulussa, suurimmaksi osaksi tuntemattomien ihmisten seurassa. Ja kun mukaan laskee sen, että rinnalla kulkee hyvin innokas ja seurankipeä koira, jota luullaan ties monettako kymmenettä kertaa vasta pennuksi, ovat ensimmäiset viikot väsyttäviä sekä minulle että sille lähes pentukoiralle.
Ensimmäinen kouluviikkomme meni lähinnä siihen, että opettelin tuntemaan opiskelukavereita äänestä. Minua nolotti kysellä uudestaan ja uudestaan, että kukas se sinä nyt taas olitkaan, mutta ei kukaan siitä tuntunut itseensä ottavan. Luulen, että nyt kukaan ei sitä edes muista, en ehkä minäkään muistaisi, mutta nyt se tuli mieleeni, kun istahdin tähän koneen ääreen alkusyksyä muistelemaan.
Toisella viikolla aloin jo hieman laajentaa reviiriä ja opettelin koulun sisätiloja. Meillä on kerran viikossa etäpäivä, jolloin teemme opettajan antamia tehtäviä kotona. Jätin Vikin kotiin ja harjoittelin koulun sisätiloja liikkumistaidonohjaajan kanssa kaikessa rauhassa. Tuntui uskomattoman huojentavalta, kun opin menemään valkoisen kepin kanssa alaovelta ylös koulun tiloihin, luokkaan, taukotilaan ja vessaan. Vieläkin koulun tiloissa on mustia aukkoja, mutta silti minusta tuntuu, että ihan kuin koulu olisi uusi ihminen, johon minulla on pikkuhiljaa lupa tutustua ja tuo ensiaskel otettiin tuona keskiviikkoisena aamupäivänä.
Kolmannella viikolla päästimme Viki-neidin valloilleen. Jälleen käytin hyväkseni etäpäivää ja lähdin liikkumistaidonohjaajan ja Vikin kanssa koululle harjoituksiin. Aloitimme treenit koulun päärakennuksen kahvilasta, josta käyn joka aamu aamupuuron. Koska ulkona on käynnissä pienimuotoinen tietyömaa, menemme sisäkautta toiselle ulko-ovelle, josta on lyhyt matka siihen rakennukseen, jossa hierojien koulutustilat ja klinikka toimivat.
Harjoittelimme tätä reittiä sekä erästä lenkkireittiä parisen tuntia ja kaikille jäi sessiosta erittäin hyvä mieli. Ja tottakai pääsin harjoittelemaan käytännössä uutta reittiä heti samalla viikolla. Mutta kuinkas sitten kävikään…
Sanoin taksikuskille, että hän voi turvallisin mielin jättää minut päärakennuksen eteen, Viki ja minä kyllä pärjäämme. Huomasin, että kuskia pelotti ja minuakin jännitti, mutta rohkaisin mieleni. Jos uuden reitin opettelee, se on otettava heti haltuun, muuten se jää käyttämättä.
Menimme sisään kahvilaan, jossa oli iloinen tarjoilija. Hän oli juonessa mukana. Nyt se opaskoira tuli kahdestaan Tiinan kanssa ja nyt se arki alkaa, ihanaa! Puuro pakattiin ja hyvästit sanottiin. Viki pyöri hetken hissien luona, koska se olisi tahtonut mennä yläkertaan. Minä sanoin, että ei mennä hissiin, vaan käytävään. Lopulta Viki antoi periksi ja mentiin käytävään. Ja käytävän päästä ulos ja sitten ovi ulos. Jes, kohta ollaan koululla.
Mutta milloin on se kohta. Nyt tulee alamäki, mutta kouluun mennessä ei ole alamäki. ”Viki, nyt takasin”. Viki kääntyi takaisin, mutta ei takaisin kahvilaan, eikä koululle, vaan jonnekin ihan muualle.
Ja niinhän sitä pyörittiin ja hyörittiin.
Katsoin kelloa, se tuli kymmentä vaille, sitten viittä vaille. Sitten nöyrryin ja soitin opettajalle. Ilmoitin sille olevani (käytän nyt sanaa) eksyksissä. Puhelimessa lipsahti jotain painokelvottomampaa.
Puhelun päätyttyä laitoin päälle navigatorin. Sieltä tuli hyviä ohjeita, mutta silti ajauduimme kauemmaksi. Ihmettelin sitä, sillä yleensä se toimi hyvin, kun olin Vikin kanssa liikenteessä kahdestaan.
Lopulta äkkäsin jonkun vanhemman pariskunnan, joilta pyysin apua. Kuulin olevani Mannerheimintiellä. Mies lupasi lähteä viemään minut koululle ja nainen lähti hoitamaan heidän ruokaostoksia.
Kävellessämme mies jutteli mukavia ja minä olin tavoistani poiketen aika hiljainen. Perillä kiittelin häntä kädestä pitäen ja lampsin sisälle kouluun. Kävin taukotilassamme laskemassa yhdestä kymmeneen ja kymmenestä yhteen. Luokassa sain havaita, että tuntia ei oltu aloitettu, vaan kaikki olivat odottaneet minua. Ihana opettaja ja ihanat luokkakaverit!
Vikiä nolotti. Se meni kaikessa hiljaisuudessa matolleen ja minä menin aika hiljaisena naisena paikalleni.
Mutta miksi lähdimme väärään suuntaan, miksi navigatori ei toiminut aikaisemmin aamulla ja miten kävi aamupuurolle?
Ensin Viki: Se ei halunnut lähteä tylsälle oppitunnille, vaan uudelle lenkkireitille, jota harjoittelimme keskiviikkona. Hyvänen aika sentään! Ulkona paistaa aurinko ja äiti käskee kouluun. Kuka hullu nyt sinne tahtoisi.
Toisena navigator: Pidin puhelinta väärinpäin kädessä. Yleensä minulla on nappikuulokkeet korvissa ja puhelin povitaskussa. En ottanut tätä tosiseikkaa huomioon, kun olin pelkän puhelimen kanssa liikenteessä.
Ja viimeisenä se tärkein asia: Puuro maistui lounaaksi, kun lämmitin sitä vähän mikrossa! Olin tunut sen kaveriksi kotoa mustikoita, jotka olivat sulaneet täydeksi lällingiksi, mutta mitäs tuosta, mahassa ne olisivat sulaneet kuitenkin.