Vietän tällä hetkellä kesälomaa, joka on pidempi kuin yksikään kesäloma sitten yläasteaikojen. Kun olin 16-vuotias, menin kesätöihin, ja sen jälkeisinä kesinä olinkin kaiken maailman toimikunnissa, tai sitten kesätöissä ja myöhemmin ihan oikeissa töissä. Tämä pitkän kesäloman vietto tuntuu todella rentouttavalta ainakin minusta, enkä usko, että muukaan perhe pistää sitä pahakseen.
Luulen kuitenkin, että yksi perheenjäsenistämme on hieman kyllästynyt siihen, että yksi päivä seuraa toistaan hieman samankaltaisena. Toki Viki pääsi alkukesästä jälleen Viinijärvelle, jossa se pääsi uida pulikoimaan sydämensä kyllyydestä. Koiralle ei kuitenkaan voi sanoa, kuten lapselle, että ”älähän nyt valita, pääsithän sinä alkukesästä junamatkalle ja mummin luona käymään.” Eipä koira tuota taida muistaa.
Niinpä Viki meinasi kertakaikkiaan revetä riemusta, kun sanoin sille viime maanantaina, että ”lähdetäänkö käymään Carloksen luona”. Ei se heti tainnut muistaa, että kuka se Carlos on, mutta sana ”lähdetäänkö” riitti. Varsinkin, kun minulla eivät olleet päällä lenkkivaatteet, mukana oli käsilaukku ja taisinpa tilata taksinkin. Ja kun se taksi sitten tuli ja annoin sille luvan hypätä takakonttiin, kävi vain rytinä, kun Viki hyppäsi kyytiin.
Perillä Kyläpaikassa Viki ulvahti siihen malliin, että se muisti käyneensä siellä ennenkin. Eipä silti, ensin se meinasi täpinässään opastaa minut väärään rappuun, mutta kesällä ei ole kiire, joten en pannut sitä pahakseni. Otimme vain kaikessa rauhassa uusiksi, ja löytyihän se oikea rappukin lopulta, tosin touhukkaan taksikuskin avustuksella.
En ollut tavannut ystävääni aikoihin, joten juteltavaa riitti. Näinollen koiratkaan eivät olleet tavanneet aikoihin. Mikäli emme olisi välillä pistäneet niitä ruotuun, asunto olisi ollut mullinmallin ja parketti täysin ruvella. Niinpä hieman hioimme aamupäivän suunnitelmaa ja päätimme viedä koirat lenkin ja lounastamisen ohessa koirapuistoon, jotta ne saisivat vähän purkaa paineitaan, joita molemmilla tuntui olevan.
Merenrantatietä kävellessäni muistelin lämmöllä erästä toista koirankäyttäjää, jonka seurassa sain oppia miten kaksi koirakkoa voivat mennä paikasta toiseen ilman näkevää opasta. Tämäkin on suurimmalle osalle koirakoista aivan normaalia arkipäivää, mutta minä olen päässyt nauttimaan tuosta vapaudesta vasta nyt. On aivan uskomatonta, kuinka ystäväni ja minä pidimme ns. langat käsissämme, mutta koirat toimivat silminämme.
Ja kylläpä lihapullat ja perunamuusi maistuivatkin ravintola Koskenrannassa hyvältä! En ollut käynyt siellä koskaan ennen, mutta ruoka, palvelu sekä mahdollisuus ruokailla ulkona tekivät lounashetkestä täydellisen.
Ja tottakai lupaus koirapuistossa vierailusta pidettiin. Koirat vain tuntuivat olevan jo sen verran väsyneitä, tai sitten ne olivat edelleen työmoodissa, mutta hieman tahmeasti meinasi alkuun riehuminen lähteä käyntiin. Mutta villiintyiväthän ne lopulta, ja loppuryskeessä koirat saivat kaadettua minut kumoon sillä seurauksella, että hävitin valkoisen keppini, jonka älysin vasta paluumatkalla. Onneksi joku ohikulkija tuli etsimään sen kanssamme koirapuistosta ja pääsimme lopulta onnellisesti lähtöpisteeseen, eli ystäväni kotiovelle.
Kotimatkalla minua viihdytti, tai sitten kiihdytti, taksikuski, joka tiesi kertoa, että koiralle on aivan sama, että viettääkö se päivänsä kotona vai jossain muualla. Ei se ole kotona sen väsyneempi, vaikka se olisi opastanut muutaman tunnin vieraassa ympäristössä. Riittää kun koiralle antaa kotona makkaran suuhun, niin se on sitten siinä. Ei hänellä omaa koiraa ole, mutta kyllä hän silti nämä asiat tietää. Muutama hyvä lastenkasvatusvinkkikin tuli, mutta jääköön ne nyt kertomatta.
Kuten uumoilinkin, kotona Viki nukkui kuin tukki. Makkaraa en sille antanut, enkä tainnut ketään kasvattaakaan. Menivät siis taksikuskiparan neuvot kuin kankkulankaivoon. Mutta Vikillä ja minulla oli ihana päivä Helsingissä, kiitos Riikan ja Carloksen!