Category Archives: Yleinen

Tervehdys pitkästä aikaa, hyvät blogin lukijat! Tänään törmäsin Ylen sivuilla uutiseen, jossa hyvinvointitutkija Heimo Langinvainio kertoi tutkimuksestaan ihmisen ja koiran suhteesta. Hän oli sitä mieltä, että mitä kauemmn ihmisellä on ollut koira, sitä onnellisempi hän on. Koiran ja ihmisen välinen suhde on elämää tasapainottava. Opaskoira on käyttäjälleen paitsi hyvä kaveri ja perheenjäsen myös  apu itsenäiseen ja turvalliseen liikkumiseen. Olen selkeästi huomannut koiran parantavan elämäni laatua ja auttavan terveyteni ylläpidossa.
Lapsuudenkodissani meillä oli koira, Shetlannin lammaskoira Heppu. Minusta tuli opaskoiran käyttäjä keväällä 1985. Olin tuolloin ensimmäisen vuoden opiskelija Helsingin Yliopiston teologisessa tiedekunnassa. En ole koskaan ollut erityisen hyvä valkoisen kepin käyttäjä. Kun muutin Helsinkiin kotipaikkakunnaltani Hämeenlinnasta, ajattelin, että opaskoirasta olisi apua itsenäisessä liikkumisessa yliopiston laitosten ja luentosalien välillä. Unelmani toteutui ja seikkailimme ensimmäisen oppaani Masin kanssa Helsingin keskustaa pitkin ja poikin. Tuohon aikaan pääkaupunkiseudun kunnat eivät huolineet opiskelijoita kirjoille. Kuljetuspalvelut ja muut vammaispalvelut tekivät vasta tuloaan, joten ainoa vaihtoehto oli opetella käyttämään julkista liikennettä.
Yliopistosta valmistumista edelsi muutto Espooseen ja avioituminen 1997. Lapsemme Elisa ja Katriina syntyivät 2000 ja 2003. Lasten kanssa lenkkeilimme opaskoirien johdolla vaunuja perässä vetäen tai lapsia rinkassa kantaen. Perhekaravaanimme herätti myönteistä huomiota kotikulmilla ja läheisessä leikkipuistossa. Koirien kautta syntyi myös sosiaalinen silta lastemme kavereihin ja vanhempiin. Koirat toimittivat joskus kävelytelineen virkaa, kun tytöt ottivat ensiaskeleitaan. Perheessämme on aina ollut vähintään yksi koira, nyt niitä on kolme.
Tänään kun istuin junassa matkalla töistä kotiin, mietin, millaista olisi koiraton elämä. Fritzin kanssa voin kulkea päivittäin töihin ja kotiin tai lähteä lenkille. Mitä, jos tästä vapaudesta ja etuoikeudesta joutuisi luopumaan. Mikä onkaan rauhoittavampaa kuin nukkuvan koiran kuorsaus illan hämyssä tai aamulla tuttujen tassujen rapina lattialla. Fritz tulee viereeni istumaan ja tuuppimaan kuonollaan. Haetaan valjaat naulasta ja lähdetään ulos.

Vuosi on vierähtänyt ja nyt on viimeisen postauksen aika. Paljon on ehtinyt tapahtua ja paljon on jäänyt kertomattakin, mutta matka on ollut antoisa. Toivottavasti lukijatkin ovat nauttineet tästä opaskoirallisesta tilkkutäkistä, jonka blogiryhmämme on esille leväyttänyt.
Vuoteen ehti mahtua vielä yksi kohokohta. 10.-11.12. pidettiin opaskoiraväelle seminaari Loma- ja kurssikeskus Lepolassa. Alkuperäinen luennoitsija Helena Telkänranta joutui viime hetkellä peruuttamaan tulonsa ja aluksi tunsin itseni hyvin pettyneeksi. Olinhan odottanut tätä todella paljon. Tuuraamaan hyppäsi vauhdilla eläintenkouluttajaopettaja Miia Kantinkoski ja myöntää täytyy, että pettymykseni suli nopeasti.
Parin päivän aikana saimme kuunnella mielenkiintoisia luentoja, jotka sitten purettiin keskustelun kautta. Käytännön harjoituksiakin tehtiin esim. palkitsemisesta ja koiran rauhoittamisesta. Tilanne oli oppaille todella haastava, koska Lepolan salissa oli ainakin sunnuntaina 16 koiraa ja kolmisenkymmentä ihmistä. Omallekin keskittymiskyvylle hälinä kävi kovasti, joten en yhtään ihmettele, että Pilvi oli täysin poikki.
Vaikka viikonloppuna itselleni ei tullut varsinaisesti paljoakaan uutta asiaa, jo pelkkä näkökulman vaihto toi ajateltavaa. Sekin on havainto, että on osunut joskus oikeaankin koiransa kanssa. Makupalojen käyttämisestä en ole mieltä puoleen enkä vastaan. Jokainen tehköön niin kuin parhaaksi kokee. Itse en käytä niitä kuin ani harvoin. Siksipä oli hienoa, kun Miia kertoi erilaisista palkitsemistavoista. Hänen pointtinsa oli se, että pitää oppia tuntemaan koiransa ja se, mitä koira tahtoo palkkioksi.
Labradoreille ruoka on yleensä melkoisesti mieleen. Harjoittelimme siis makupalan kanssa palkitsemista. Pipariksi meni meillä. Pilvi ei edelleenkään pidä herkkuja mitenkään tavoiteltavina. Makupalanyrkin sijaan se valitsi käden, jossa ei ollut kuin silitystä. Muiden uskon saaneen hyviä ahaa-elämyksiä harjoituksen aikana.
Alkuvuoden huolten ja läpi kulkemiemme kokemusten myötä Pilvi ja minä olemme taas kokonaisempi koirakko. Seminaariviikonloppuna käsitin myös sen, ettei minun tarvitse nolostella sitä, että olemme niin kiintyneitä toisiimme. Mitäs siitä, että minä olen Pilville se paras palkinto. Jokapäiväinen toimiva elämä on minulle palkinto. Vaikka vanhenevan opaskoiran työskentelyajasta ei voi tietää, voimme onnellisina nauttia jokaisesta jäljellä olevasta päivästä. Me olemme ME.
Joululoma maaseudun rauhassa odottaa. Kiitän Pilvin ja minun mukanakulkeneita kuluneesta vuodesta. Toivotan kaikille  hyvää ja lämmintunnelmaista joulun aikaa ja paljon riemukkaita hetkiä vuodelle 2017!

Kuvassa tonttulakkiin sonnustautunut Pilvi toivottaa lukijoille hyvää loppuvuotta.

Vuosi alkoi taasen kääntyä loppusuoralle. Vähän luntakin tänne etelän maille saatiin, tosin taitaa olla kohta taas loskaa. Lumitassuinen Kimi on sitten taas loskasta märkä sieni. Vuosiakin Kimi kerkesi täyttämään, viisi vuotta tuli mittariin. Tokihan lahjan poika sai, paketin uunilenkkiä. Lisäksi tämä vuosi on siitä poikkeuksellinen, että tämä on ensimmäinen vuosi kun emme Kimin kanssa ole kertaakaan eksyneet. Lieneekö poika jo niin rutinoitunut tai sitten minun suuntavaistoni on parantunut, ehkä molempia. Reilu kaksi vuotta on opettanut sekä minua että koiraa, meistä on tullut melkoinen parivaljakko.
Uuttakin vuosi toi tullessaan, 21.11 minusta tuli isä. Poika tosin on keskoskaapissa vastasyntyneiden teho-osastolla, mutta onneksi kaikki on hyvin ja vahva miehen alku siellä on kasvamassa. Siinäpä on Kimilläkin ihmettelemistä kun poika tulee kotiin ja saa jalat alleen. Rauhallinen Kimi onneksi on, joitakin vuosia sitten kaverini kymmenen kuukauden ikäinen tyttö veti Kimiä korvista, mutta eipä koira ollut moksiskaan. Vaan tarkkana pitää olla, kukapa sitä pitkään tykkää jos korvista vedetään.
Joulukin jo porstuassa odottelee vuoroaan. Voi sitä hetkeä kun kinkku menee uuniin, Kimin viihtyminen keittiössä lisääntyy kummasti. Tokihan pienen siivun pitää tuosta herkusta koiralle antaa, tosin sormien kanssa pitää olla varovainen, kinkku kas kun katoaa todella nopsaa kädestä herran suuhun.
Joulua vietämme kylpylässä. En ole Kimin kanssa kaksin ko. alueella liikkunut, mutta nyt olisi tarkoitus kokeilla. Saas sitten nähdä tuleeko se eksyminen sitten siellä, vai hoitaako poika homman tyylikkäästi eikä yritä mitään koiruuksia. Ei tosin kannata, se kun saattaa vaikuttaa siihen mitä pukinkontista poitsun makeisiin suihin nousee.
Koirakko Arto ja kultainen opas Kimi toivottaa lukijoille rauhaisaa joulun odotusta.

Tervehdys jälleen, hyvät lukijat! Olen perheineni asunut Espoon Suvelassa lähes parikymmentä vuotta. Tänä aikana olen opaskoiran kanssa kulkenut junalla Tuomarilasta Helsinkiin ilman sen kummempia ongelmia. Lokakuussa kuitenkin tapahtui eräänä aamuna junaan noustessamme, että Fritz putosi kiskoille junan ja laiturin väliin. Ilmeisesti koira ei hypätessään junaan saanut tarpeeksi vauhtia ja jalat lipesivät. Muut matkustajat huomasivat tilanteen ja riensivät auttamaan meitä, näin Fritz saatiin nostettua ylös ilman enempiä vaurioita. Tämän tapauksen seurauksena Fritz on ruvennut aristelemaan junaan nousua.

Kun tapausta selviteltiin muiden matkustajien kanssa, sain tietää, että Tuomarilassa junan ja laiturin välissä on lähes 40 cm:n rako. Ei siis ole ihme, että koira tai ihminen voi pudota kiskoille junaan noustessaan. Puolisoni Sari on samalla laiturilla pudonnut kiskoille kahdesti. Ensimmäisellä kerralla hänellä oli selässään rinkassa esikoisemme Elisa.

Olen liikkunut opaskoiran kanssa yli 30 vuotta. Olemme toistaiseksi varjeltuneet onnettomuuksilta. Fritzin putoaminen kiskoille on kuitenkin herättänyt mietteitä sekä omasta että opaskoirani turvallisuudesta eri tilanteissa.

Kuten edellä kuvatusta voidaan päätellä, Tuomarilan asema on vaarallinen paikka junaan noustaessa. Tätä olen kuullut myös muilta matkustajilta joiden kanssa olen tapahtuneesta puhunut. Minulla on mahdollisuus käyttää kuljetuspalvelua ja kulkea päivittäin taksilla töihin. Olen toistaiseksi kuitenkin valinnut julkisten kulkuvälineiden käytön pienentääkseni omaa hiilijalanjälkeäni. Näkövammaisena olen oikeutettu vapaalippuun pääkaupunkiseudulla. Lisäksi pidän matkustamisesta erilaisissa julkisissa liikennevälineissä.

Tapahtuneesta on ollut myös myönteinen seuraus: Kuljen töihin lähes poikkeuksetta 6.56 Tuomarilasta lähtevällä junalla. Asemalla kanssamatkustajat ovat muutamana aamuna tulleet auttamaan minua ja Fritziä junaan nousussa. Näissä tilanteissa syntyy luontevasti vuorovaikutus ja olemme toivotelleet hyvää alkua työpäivälle puolin ja toisin.

Luulen, että kuvaamani tilanne on tuttu monelle koirakolle. Opaskoira mahdollistaa itsenäisen, turvallisen ja usein myös huolettoman liikkumisen. Koirakon keskinäinen yhteistyö ja luottamus ovat parhaimmillaan sitä, että opaskoira kuljettaa käyttäjänsä turvallista reittiä vaarallisissakin tilanteissa. Tällaisia voivat olla esim. tietyömaat tai rautatieasemat, jossa kuljetaan laiturilla raiteiden välissä. Koiralle pelottava tilanne syntyy, kun se kokee tehtäväänsä suorittaessaan oman turvallisuutensa vaarantuvan. Vaikka en aiokaan luopua junalla kulkemisesta, yritän tiedostaa tulevia vaaroja myös Fritzin näkökulmasta.

Hyvää adventtiaikaa, rauhallista joulua sekä onnea tulevalle vuodelle toivottavat Ari ja Fritz

9-vuotias poikamme Martti aloitti tänä syksynä partion. Hän on pitänyt harrastuksesta valtavasti, ja viime sunnuntaina Viki ja minäkin päästiin todistamaan, että partiossa oli tosiaankin mukavaa!

Muutama viikko sitten lauman johtajalta tuli viesti lasten vanhemmille, että partiossa alkaisi lemmikkieläinteema. Jokaiseen partiokokoukseen otettaisiin yksi lemmikkieläin kerrallaan, jotta siitä ehdittäisiin keskustella rauhassa ja siihen päästäisiin myös tutustumaan kunnolla. Ymmärrän hyvin sen, että jos paikalla olisi mahdollisesti kuusikin erilaista eläintä ja kymmenen lasta, voisi tilanne riistäytyä käsistä, vaikka kokouksen vetäjät ovatkin ammattilaisia alle kymmenvuotiaiden lasten järjestyksenvalvonnassa.

Päätin ehdottaa laumanjohtajalle, että Martti ja minä toisimme partioon Vikin. Minua suoraan sanottuna kiinnosti tietää, mitä Martti ajatteli siitä, millaista on kun perheessä on opaskoira. Ja mitä se oikeastaan tarkoittaa kun koira on opaskoira.

Lauman johtaja innostui kovasti asiasta, Martti suomalaisena miehenalkuna ei ehkä niinkään, mutta ei toisaalta tyrmännytkään ideaa. Jännittävän tilanteen pelasti Martin ystävä, joka tuli samalla kyydillä partioon, ja oli valmis auttamaan Marttia kertomisessa tiukan paikan tullen.

Sain sen käsityksen, että mikäli sää sen sallii, jokainen partiokokous aloitetaan ulkona. Mielestäni se oli hyvä idea, sillä lapsilla oli jälleennäkemisen riemu huipussaan ja ylimääräistä virtaa oli melkein yhtä paljon kuin nuoressa Labradorinnoutajassa. Tälläkin kertaa lapset äänestivät jonkun lempileikeistään ja juoksivat ja kiljuivat sitten sydämiensä kyllyydestä ensimmäiset kymmenen minuuttia.

Tämän jälkeen sisälle siirtyikin huomattavasti rauhoittuneempi lapsilauma. Ainoa, jolla edelleen tuntui olevan ylimääräistä virtaa oli Viki. Ehkä se johtui siitä, että olin pitänyt sillä valjaat päällä, koska Martti ja minä olimme suunnitelleet, että se olisi puolet ajasta opaskoira ja puolet lemmikki. Nyt oli menossa tuo kiusallinen opaskoiravaihe, joka toimi erinomaisena tottistreeninä Vikille, sillä muutamakin pikkukäsi meinasi alkuun ottaa kontaktia Vikiin. Martti ei tykännyt asiasta alkuunkaan, vaan puuttui asiaan välittömästi. Moinen hörhöily saatiinkin loppumaan hyvin nopeasti ja pääsimme Vikiä lainatakseni ”kuivalle keskustelulinjalle”. Minä esitin kysymyksiä ja Martti vastaili.

Kuinka kauan Viki on ollut meillä, mitä sen työtehtäviin kuuluu, minkälaisia käskyjä annan sille kun se on töissä. Kun se on vapaalla, minkälaisia sääntöjä sillä on kotona. Ja Marttihan innostui kertomaan! Ja lapset innostuivat kyselemään.

Lopulta päästimme Vikin pinteestä ja annoin sen tutustua lapsiin. Kun lapset oli tervehditty, piti koko tilakin koluta, sillä ilmeisesti joku oli syönyt siellä keksejä.

Loppuajan minua ja muita aikuisia viihdytti huomattavasti rauhoittuneempi opaskoira. Laumanjohtajat kertoivat lapsille erilaisista allergioista ja pitivät sitten eläinaiheisen tietokilpailun. Lopulta tuli aika lopetella partiokokous ja lähteä kotiin. Olin todella iloinen siitä, että saimme olla mukana Metsän susien kokouksessa!

Seuraavalla viikolla kävelin Vikin kanssa puurokulhoineni koululle. Matkalla tuli vastaan eräs puolituttu koulun naapurista, Alzheimeryhdistyksestä. Hän on kovasti mieltynyt meidän Vikiin, ja nyt hän yllättäen kysäisikin minulta, että ehtisinkö joku päivä tulla Vikin kanssa heidän vieraakseen, koska vanhukset pitävät niin kovasti koirista. Tapanani on aina vastata ennen kuin ajattelen, joten sanoin että ”kyllä tulen”.

 

Ja niinpä sitten sovittiin, että kunhan sopiva päivä löytyy, tulen käväisemään heidän luonaan Vikin kanssa ruokapalkalla.

Ensi viikolla tuo päivä sitten on. Ensi viikko on muutenkin niin täynnä kaikenlaista menoa, että en ole ehtinyt pahemmin ajatella koko asiaa. Ehkä se jännitys iskee samana aamuna kun sinne on tarkoitus mennä, tai sitten se ei iske ollenkaan, mene ja tiedä.

Joka tapauksessa, ensi viikolla Viki jälleen edustaa, mutta ruokapalkan nostan minä!

 

Kalenteri ilmoittaisi että on marraskuu. Ilmassa on kieltämäti talven tuntua, aamuisin varsinkin alkaa olla todella koleaa, lumikaan ei enää liene kaukana täällä etelässä. Vaikka suosikkivuodenaikani ovat varhaiskevät sekä myöhäissyksy, pidän myös talvesta, 5-10 cm lunta ja muutama aste pakkasta, mikäs on tuolla kulkea. On aina oma mielenkiintonsa astua Kimin kanssa ulos ensilumien aikaan, tuolla kehvelillä kun on ollut tapana eksyttää minut kun lunta on tullut sen verran paljon että sitä riittää kinoksiksi asti. Jotenkin sitä hämmentyy kun tutut reunat ovat kinosten alla ja sitä luottaa vain siihen että Kimin suuntavaisto pelaa. Onneksi ei kovin kauas olla koskaan jouduttu ja BlindSquare tarvittaessa vie oikealle reitille, mutta kyllä se aina vähän itseään harmittaa että taas se minun ajatus pääsi karkaamaan. Josko tänä vuonna olisin hereillä ja pitäisin reitin paremmin mielessä. Tosin Kimi on siitä metka että kun se yksi eksytys on tehty, saa olla minkälainen umpihanki tahansa, reitiltä ei enää toista kertaa poiketa, tai noh vannomatta paras.

Kimille lumi on mieluinen elementti. Ensilumeen liittyy myös se pakollinen ”lumihepuli”, eli lumessa kieriskellään ja möyritään, nokalla nostetaan lunta ja se sitten ravistellaan pois. Tähänkin riittää se yksi kunnon möyryäminen, kun kerran saa kunnolla hyöriä ja pyöriä, on se sitten nähty ja kiinnostus hankeen laimenee. Marraskuu on myös Kimin juhlakuukausi, 28. päivä on poitsun synttärit ja tänä vuonna tulee jo viisi vuotta mittariin.

Koska Kimi on Kultainennoutaja, tahtoo suojalumesta tulla pienoinen riesa. Lumikokkareet pakkautuvat tassukarvoihin ja varpaiden väliin, kipeää ja epämukavaahan moinen on ja kulkeminen usein hidastuu. Parhaimmillaan Kimi on pistänyt maahan maate ja näin ilmoittanut että liike jatkuu vasta kun kokkareet on kaivettu tassuista pois. Tervetuloa siis pakkanen, lumitassut ja mukavan kirpeät ilmat. Joulukin on hiljalleen tulossa. Toivon vain että ei olisi samanlainen sää kun viime jouluaattona, +7 astetta ja tihkusade ei oikein jouluntuntua luonut kun Kimin kanssa käytiin kävelemässä.

Lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina osallistuimme Päijät-Hämeen Näkövammaisten, Päijät-Hämeen Munuais- ja maksayhdistyksen ja paikallisen opaskoirakerhon järjestämälle patikalle. Kokoontuminen oli Loma- ja kurssikeskus Lepolassa ja suuntana oli Kaarlammen laavu Viuhan luonnonsuojelualueella. Aurinkoinen syyssää suosi 19 matkaan lähtijää. Alun nimenhuudon ja pienen organisointisähläyksen jälkeen väki saatiin jaetuksi kahteen ryhmään, lyhyempää ja pidempää kautta laavulle kävelijöihin. Lähdimme pidemmälle reitille, koska patikoimaanhan sitä oli tultu.

Alkumatkasta ei ehkä osuttu ihan suorimmalle reitille, mistä johtuen porukasta kuuluikin vähän mutinaa. Kartan ja paikallisten avulla suunta kuitenkin löytyi. Harhaannuksen johdosta saimme kulkea myös pienen pätkän polkua, vaikka alunperin reitin piti olla vain tasaista kulkua. Minulle ja Pilville se oli mieluista. Kuljemme poluilla päivittäin ja yleensä seuraan silloin Pilvin perässä hihnassa. Hihna on vain tuntumalla ja saan siitä suunnan. Juurien ja kivien yli joudun nostelemaan jalkani ihan itse, mutta systeemi toimii hyvin.

On käsittämätöntä, kuinka metsä nielaisee nopeasti asutuksen äänet. Pian jäljellä ei ollut kuin luonto itse ja tietenkin retkeläisten rupattelu. Aamuisen koleuden perusteella olin minäkin pukeutunut vähän liian lämpimästi. Laavulle noustaan jyrkkä mäki, jonka päälle päästyä oli jo melkoisen kuuma.

Lyhempää reittiä kulkeneet olivat jo ehtineet paikalle ja laavulla oli muitakin loistavan sään innoittamia ulkoilijoita. Järjestäjien toimesta tarjolla oli makkaraa, mehua ja kahvia. Kuulin jostain pullastakin, mutta nuotiomakkara vei voiton. Totutun mukaan Pilvi odotteli rauhassa viimeistä palaa makkarastani.  Ehkä olen vain optimisti, mutta toimin näin vähentääkseni kerjäämistä. Haikeita katseita tämä käytäntö ei kylläkään estä.

Noin tunnin paussin jälkeen alettiin tehdä paluuta Lepolaan. Opaskoirakkoja mukana oli kolme ja ennen lähtöä piti tietenkin otattaa potretti todisteeksi läsnäolosta. Suurin osa väestä lähti takaisin lyhempää reittiä. Itse halusin palata pidemmän kautta ja sain houkutelluksi pari muutakin matkaan. Laavun lähellä on Kaarlampi, jonka rantaan johtavat pitkospuut. Kun eräs mukaan lähtenyt halusi käydä vilkaisemassa laituria, päätin kokeilla Pilvin pitkospuukelpoisuuden. Sittenhän tietäisin, voisimmeko joskus lähteä reiteille, joilla sellaisia on.

Ensin Pilvi oli sitä mieltä, ettei tuota sokkoa voi tuonne johdattaa. Pienen neuvottelun jälkeen se ilmeisesti tuli siihen tulokseen, että kaipa tuo tietää, mitä pyytää. Hiukan epävarmaa menomme oli, mutta onnistuimme pääsemään laiturille ja takaisin. Kuljin perässä hihnatuntumalla aivan kuin polullakin. Lähinnä ongelmaa tuottivat pitkospuiden liitoskohdat. Pilvi merkkasi ne vähän kuin kynnyksen tai esteen, joten horjahdin monesti hihnan löystyessä. Ensimmäiseksi kokeiluksi kuitenkin ihan rohkaiseva. Kyllä me pitkospuille uskallamme vastakin.

Paluumatkalla onnistuimme jotenkin kääntymään väärään suuntaan. Kun nyt kumminkin tiesimme suunnilleen, missä olimme, mitäpä tuosta. Matka Lepolaan venyi ehkä puolitoista kilometriä pidemmäksi kuin menomatka. Ilma oli kuitenkin niin hieno, että olin oikeastaan vain tyytyväinen lisäulkoilusta. Suunnittelimme siinä kävellessä seuraavaa patikkapäivää. Haluan ehdottomasti päästä kokemaan muitakin Lahden luontokohteita. Kun pitkospuuvalmiutemmekin on nyt tarkistettu, Lapakiston reitit kutsuvat. Jos syksyn säät eivät sitä salli, niin keväällä sitten.

Haastan kaikkia lähtemään luontoon liikkumaan. Se on voimaannuttavaa ja antaa energiaa samalla kuin mielenrauhaakin. Suomessa on paljon upeita luontokohteita ulkoilureitteineen. Kun reitin valitsee oman tasonsa mukaisesti, on varmasti aina tiedossa hieno elämys. Usein kohteissa onkin valittavana eri reittejä niin haasteita kaipaaville kuin leppoisammin liikkuvillekin. Myös esteettömäksi rakennetut reitit ovat lisääntyneet. Ei aina tarvitse lähteä kauas löytääkseen jotain hienoa.

Tervehdys teille, hyvät blogin lukijat! Kesä on mennyt sen siliän tien ja syksy tuonut uudet kujeet. Syksyn tulon huomaa siitä, että Fritz poimii lenkkipolun varrelta omenoita ja kantaa niitä suussaan kotiin. Omenat ovat hyviä mutta niiden syöminen aiheuttaa ylimääräisiä kaasunpurkauksia.

Tällä viikolla on vanhemmalla tyttärellämme ollut lukion ensimmäisellä luokalla koeviikko, joten olen parina aamuna ottanut hänen koiransa mukaan lenkille. Homma toimii niin, että Fritz opastaa ja Reeta kulkee taluttimessa oikeassa kädessäni pitkässä hihnassa, jonka lenkin saan tarvittaessa olalle, kun tarvitsen kättä vaikka liikennevalojen käyttämiseen. Viisaina koirina kumpikin tietää paikkansa. Reeta ei häiritse Fritzin opastusta, eikä Fritz pane pahakseen, vaikka Reetalla onkin erivapaudet nuuskimisessa. Tänä aamuna lenkillä tuli vastaan Fritzin kaveri Patu, iso musta labbis-uros. Patun isännällä oli kiire töihin, joten eivät pojat ehtineet painimatsille asti. Joku toinen kerta.

Omalla kohdallani syksyn tulo on aloittanut uuden vaiheen. Syyskuussa aloitin lähes vuoden kestäneen työttömyyden jälkeen osa-aikaisen työn. Työmatkoilla Fritz saa nauttia pitkästä aikaa enemmän omasta mielihuvistaan: junissa ja metroissa ajelusta. Työpaikalla Fritz on huomaamaton kaveri. Se nukkuu yleensä työpöytäni alla, eikä välitä maailman menosta.

Myös harrastukset ovat pikku hiljaa käynnistyneet. Laulan puolisoni kanssa Helsinkiläisessä Karelia-kuorossa. Dumle ja Fritz ovat monesti mukana harjoituksissa ja ne ovat tulleet lähes kuoron maskoteiksi. Pojat nauttivat sävelten maailman kauneudesta flyygelin vieressä nukkuen.

Opaskoiran elämä on luultavasti varsin sisältörikasta. Se on siinä mielessä etuoikeutettu lajitovereihinsa nähden, että se saa kulkea käyttäjänsä kanssa mukana lähes kaikkialle ja kuulla, nähdä, haistella ja ihmetellä elämää ympärillään. Koiran perspektiivistä monet asiat saattavat olla myös inhottavia tai stressaavia. Ei mahda kuonon kohdalla pöläyttävä auton pakoputki tuoksua järin hyvältä. Pääkaupunkiseudulla liikenteen taukoamaton jyly rasittaa omiakin korviani, saati sitten koiran. Opastus rautatieasemilla, metroissa ja muussa joukkoliikenteessä vaatii tarkkaa huomiokykyä. Kun tullaan töistä kotiin, Fritz menee nukkumaan ja keräämään voimia seuraavaan koitokseen.

Opaskoiran ansiosta pystyn elämään täysipainoista elämää. Voin kulkea itsenäisesti työmatkat ja osallistua harrastuksiin. Yhdessä lenkkeillessä mieli lepää ja kunto kasvaa. Lisäksi koira on tavattoman hyvä kaveri.

Joko olin unohtanut, tai sitten en ollut tiennytkään, miten väsyttävää voi olla opiskelujen aloittaminen uppo-oudossa koulussa, suurimmaksi osaksi tuntemattomien ihmisten seurassa. Ja kun mukaan laskee sen, että rinnalla kulkee hyvin innokas ja seurankipeä koira, jota luullaan ties monettako kymmenettä kertaa vasta pennuksi, ovat ensimmäiset viikot väsyttäviä sekä minulle että sille lähes pentukoiralle.

Ensimmäinen kouluviikkomme meni lähinnä siihen, että opettelin tuntemaan opiskelukavereita äänestä. Minua nolotti kysellä uudestaan ja uudestaan, että kukas se sinä nyt taas olitkaan, mutta ei kukaan siitä tuntunut itseensä ottavan. Luulen, että nyt kukaan ei sitä edes muista, en ehkä minäkään muistaisi, mutta nyt se tuli mieleeni, kun istahdin tähän koneen ääreen alkusyksyä muistelemaan.

Toisella viikolla aloin jo hieman laajentaa reviiriä ja opettelin koulun sisätiloja. Meillä on kerran viikossa etäpäivä, jolloin teemme opettajan antamia tehtäviä kotona. Jätin Vikin kotiin ja harjoittelin koulun sisätiloja liikkumistaidonohjaajan kanssa kaikessa rauhassa. Tuntui uskomattoman huojentavalta, kun opin menemään valkoisen kepin kanssa alaovelta ylös koulun tiloihin, luokkaan, taukotilaan ja  vessaan. Vieläkin koulun tiloissa on mustia aukkoja, mutta silti minusta tuntuu, että ihan kuin koulu olisi uusi ihminen, johon minulla on pikkuhiljaa lupa tutustua ja tuo ensiaskel otettiin tuona keskiviikkoisena aamupäivänä.

Kolmannella viikolla päästimme Viki-neidin valloilleen. Jälleen käytin hyväkseni etäpäivää ja lähdin liikkumistaidonohjaajan ja Vikin kanssa koululle harjoituksiin. Aloitimme treenit koulun päärakennuksen kahvilasta, josta käyn joka aamu aamupuuron. Koska ulkona on käynnissä pienimuotoinen tietyömaa, menemme sisäkautta toiselle ulko-ovelle, josta on lyhyt matka siihen rakennukseen, jossa hierojien koulutustilat ja klinikka toimivat.

Harjoittelimme tätä reittiä sekä erästä lenkkireittiä parisen tuntia ja kaikille jäi sessiosta erittäin hyvä mieli. Ja tottakai pääsin harjoittelemaan käytännössä uutta reittiä heti samalla viikolla. Mutta kuinkas sitten kävikään…

Sanoin taksikuskille, että hän voi turvallisin mielin jättää minut päärakennuksen eteen, Viki ja minä kyllä pärjäämme. Huomasin, että kuskia pelotti ja minuakin jännitti, mutta rohkaisin mieleni. Jos uuden reitin opettelee, se on otettava heti haltuun, muuten se jää käyttämättä.

Menimme sisään kahvilaan, jossa oli iloinen tarjoilija. Hän oli juonessa mukana. Nyt se opaskoira tuli kahdestaan Tiinan kanssa ja nyt se arki alkaa, ihanaa! Puuro pakattiin ja hyvästit sanottiin. Viki pyöri hetken hissien luona, koska se olisi tahtonut mennä yläkertaan. Minä sanoin, että ei mennä hissiin, vaan käytävään. Lopulta Viki antoi periksi ja mentiin käytävään. Ja käytävän päästä ulos ja sitten ovi ulos. Jes, kohta ollaan koululla.

Mutta milloin on se kohta. Nyt tulee alamäki, mutta kouluun mennessä ei ole alamäki. ”Viki, nyt takasin”. Viki kääntyi takaisin, mutta ei takaisin kahvilaan, eikä koululle, vaan jonnekin ihan muualle.

Ja niinhän sitä pyörittiin ja hyörittiin.

Katsoin kelloa, se tuli kymmentä vaille, sitten viittä vaille. Sitten nöyrryin ja soitin opettajalle. Ilmoitin sille olevani (käytän nyt sanaa) eksyksissä. Puhelimessa lipsahti jotain painokelvottomampaa.

Puhelun päätyttyä laitoin päälle navigatorin. Sieltä tuli hyviä ohjeita, mutta silti ajauduimme kauemmaksi. Ihmettelin sitä, sillä yleensä se toimi hyvin, kun olin Vikin kanssa liikenteessä kahdestaan.

Lopulta äkkäsin jonkun vanhemman pariskunnan, joilta pyysin apua. Kuulin olevani Mannerheimintiellä. Mies lupasi lähteä viemään minut koululle ja nainen lähti hoitamaan heidän ruokaostoksia.

Kävellessämme mies jutteli mukavia ja minä olin tavoistani poiketen aika hiljainen. Perillä kiittelin häntä kädestä pitäen ja lampsin sisälle kouluun. Kävin taukotilassamme laskemassa yhdestä kymmeneen ja kymmenestä yhteen. Luokassa sain havaita, että tuntia ei oltu aloitettu, vaan kaikki olivat odottaneet minua. Ihana opettaja ja ihanat luokkakaverit!

Vikiä nolotti. Se meni kaikessa hiljaisuudessa matolleen ja minä menin aika hiljaisena naisena paikalleni.

Mutta miksi lähdimme väärään suuntaan, miksi navigatori ei toiminut aikaisemmin aamulla ja miten kävi aamupuurolle?

Ensin Viki: Se ei halunnut lähteä tylsälle oppitunnille, vaan uudelle lenkkireitille, jota harjoittelimme keskiviikkona. Hyvänen aika sentään! Ulkona paistaa aurinko ja äiti käskee kouluun. Kuka hullu nyt sinne tahtoisi.

Toisena navigator: Pidin puhelinta väärinpäin kädessä. Yleensä minulla on nappikuulokkeet korvissa ja puhelin povitaskussa. En ottanut tätä tosiseikkaa huomioon, kun olin pelkän puhelimen kanssa liikenteessä.

Ja viimeisenä se tärkein asia: Puuro maistui lounaaksi, kun lämmitin sitä vähän mikrossa! Olin tunut sen kaveriksi kotoa mustikoita, jotka olivat sulaneet täydeksi lällingiksi, mutta mitäs tuosta, mahassa ne olisivat sulaneet kuitenkin.

 

Kun pyydetään nimeämään kaupunginosia Tampereella, lienee kaksi sellaista jotka heti tulevat mieleen: Hervanta ja Pispala. Kimin kanssa vierailimme jälkimmäisessä tässä hiljattain. Pispala on harjumaista aluetta, eli portaita ja pitkiä sellaisia riittää, samoin jyrkkiä ylä- ja alamäkiä. Pispalahan muuten on siinäkin mielessä mielenkiintoinen, että pienellä alueella asuu kolme Juha Vainio -palkinnon saajaa: Heikki Salo, Mikko Alatalo ja Pauli Hanhiniemi. Emme toki näiden mestareiden rauhaa menneet häiritsemään, vaan annoin Kimin juoksennella metsässä ja nuuskia uusia tuoksuja. Myös Lauri Viita oli Pispalasta lähtöisin ja asusteli siellä aikoinaan. Vielä tänä päivänä Pispalasta löytyy Lauri Viita -museo sekä -muistomerkki, jossa Kimin kanssa poikkesimme. Näkevälle kohta on varmasti komea. Näköispatsas seisoo runosiipineen yhdellä korkeimmista harjuista ja sen sivuille aukeaa kaksi eri järveä, toisella puolella Pyhäjärvi ja toisella Näsijärvi. Pispalan toinen piirre on kapeat kadut. Mutta mikäs se on Kimin kanssa kulkea, suhteellisen hiljaista tällä kertaa oli. Kimi tietysti olisi toivonut, että olisimme matkaamme jatkaneet Vaakon nakille, josta saisi kuuman koiran. Se on munkki, jonka välissä on makkara. Mutta ehkäpä ensi reissulla sitten. Nyt kyläilypaikassa isäntä puolisoineen nautti kahvipöydän antimista ja koira luomunaudanlihasta.

Kuvassa Arto ja Kimi Lauri Viidan muistomerkillä Pispalan harjulla.