Eeva: Unnan tavallinen päivä osa 2

Siitä sitten vain nelikaistaisen Sammonkadun yli suojatietä pitkin. Hyvä hyvä Unna! Kadun ylitys sujuu mallikkaasti. Lähtötolpalta leveän kadun toisella puolella olevan äänisummeritolpan kylkeen. Vaikka tuosta on menty satoja kertoja, minua vähän pelottaa. Liikenne on vilkasta ja autojen äänet kuulostavat voimakkailta. Kamikaze juoksu siis yli leveän kadun ja matka jalkakäytävää pitkin kohti apteekkia.

Unnalle tarvitsee sanoa vain APTEEKKI, niin sinne mennään hurukyytiä. Toki ylimääräistä nuuskimista siinä välillä. Pakko vetää hihnasta kauemmaksi seinän vierestä ja komento EI NUUSKI! Apteekkiin mennessä ei kuitenkaan ilmene niin paljon nuuskimista kuin normaalisti. Apteekki on Unnan lempiosoite.

Avaan oven Unnan kuonon yläpuolella olevasta kahvasta ja jo tuoksusta tunnistan, että hyvin löytyi tälläkin kerralla apteekin ovi. Taputukset Unnalle ja sisään siitä molemmat.

Meidät tunnetaan siellä jo nimeltä, niin paljon olemme siellä näiden kahden vuoden aikana käyneet. Henkilökunta tulee heti kysymään mitä tänään saisi olla. Unna istahtaa ilman käskyä viereeni ja siinä ovimatolla seisten meitä palvellaan kuin kunniavieraita konsanaan. Ostosten tultua siirrymme kassalle maksamaan, ja silloin Unna alkaa heiluttaa häntäänsä hurjasti. Nyt sitten tapahtuu se Unnan mielestä paras juttu. Henkilökunta suorastaan kilpailee, kuka saa antaa sille koiran keksin. Eka kerrasta alkaen, on sovittu, että Sammon apteekissa saa Unnalle antaa makupalan. Kyseinen apteekki on niin sanottu koira-apteekki. Siellä on luukku, josta koiran kanssa kulkevat ihmiset voivat ostaa tuotteita. Koirankeksejä on aina varastossa. Me Unnan kanssa saamme tulla sisälle ovesta ja syy Unnan apteekkirakkaudesta selviää tuossa makupalavaiheessa. Luultavasti Unna menisi iloisesti apteekkiin jo ilman makupalaakin, mutta henkilökunnalle on todella mieleistä saada antaa sille herkkukeksiä.

Nopea hotkaisu ja ihanuus on ohi. Tavarat repussa lähdemme ulos. Henkilökunta haluaisi välttämättä tulla avaamaan meille ulkooven. Sen olen kieltänyt. Menisi aivan sähläykseksi jos ovella pyörisi kovin moni ihminen ja yksi koira yhtäaikaa.

Ulos päästään ja yritetään lähteä takaisin kotiin. Yritykseksi se menee joka kerta apteekista lähtiessä. Unnan mielestä kannattaisi mennä apteekkiin uudestaan. Saan sen liikkumaan pari metriä ja sitten Unna pysähtyy ja pää kääntyy apteekin oven suuntaan. Usein Unna on käännettävä käsivoimalla kotiinpäin. Matkan teko on hidasta ja tassut tuntuvat liimaantuvan asfalttiin. Hohhoi! Onneksi keksiherkkuja ei ole saatavana missään muualla. Varmasti olisimme joka reissulla jonkun liikkeen ovella, jos joka liikkeessä olisi lupa antaa jotain hyvää. Kotimatkan alku kestää kauan. Noin sadan metrin päässä vasta Unna antaa periksi. Tassut liikkuvat siinä vaiheessa jo reippaammin. Nuusku on kotimatkalla vielä kovempaa kuin tullessa, mutta kotiin on joka kerta päästy.

Tuona tavallisena päivänä jouduin nostamaan Unnan kuonon maasta ylös kymmeniä kertoja. Eräs tuntematon rouva tuli viereen ja kysyi, että onko sillä koulutusvaihe vasta menossa? Sanoin, että luultavasti koulutusta riittää tämän kanssa hamaan vanhuuteen saakka.

Kotiin päästyämme soitin Unnan kouluttajalle ja kerroin jälleen tuosta nuuskimisesta. Unnalla on ollut alusta saakka hyvin voimakas nuusku nenässään. Aluksi käytin kouluttajan ohjeen mukaan jopa kuonopantaa. Sen kanssa oli helppo nostaa kuono ylös maasta. Kauan se ilo ei kestänyt. Unna oppi ottamaan kuonopannan pois kuonon ympäriltä. Vasentassu-oikeatassu-vasentassu-oikeatassu vuorotellen kävi pannan reunassa ja niin panta lipsahti pois. Oli pakko lopettaa pannan käyttäminen. Unna päätti itse niin.

Unna on ihastuttava tepsukka. Pahimmaksi epäkohdaksi on koitunut tuo voimakas nuuskunuusku. Kukahan keksisi kunnon päitset kuonopannan tilalle. Taidan lähteä hevoskauppaan tutkimaan löytyisikö sieltä päitset joita ei niin vain tassuilla riisuta.

Sanna: Bändärisynttärit

Pilvillä tuli kymmenen vuotta täyteen kuun alussa. Miten aika onkaan kulunut nopeasti. Jotenkin tuntuu, että se laukkaa aina vain vinhempaa vauhtia kohti Pilvin eläkeikää.

Sisareni miehen syntymäpäivä on peräkkäisenä päivänä Pilvin synttäreistä. Päätimme tänä vuonna viettää tuplajuhlat. Niinpä aloin varailla Onnibussista lippua Savonlinnaan. Melkoisen puurtamisen jälkeen onnistuinkin ja sitten jännättiin enää, löydänkö oikean bussin. Piti olla helppo nakki, mutta vähän tiukalle veti. Harhailin suunnilleen oikeassa paikassa, mutta alkoi jo hirvittää, kun punaista menopeliä ei näkynyt. Tietenkin tämä oli myös se kerta, kun ketään ei näkynyt missään. Tavoitin sitten ohikulkijan, mutta hänkin oli eksyksissä ja meillä ei ollut oikein yhteistä kieltä. Toivon, että osasin neuvoa hänet oikeaan paikkaan ja lopulta mekin löysimme bussiin.

Synttärit pidettiin The Rutkuletuesin bändikämpällä eli Treenitsyllä. Oven pielessä vahtia pitävä betoninen koira hämmensi Pilviä ensin melkoisesti. Pitihän niistä saada yhteiskuva. Totuttuaan tilanteeseen Pilvi päättikin ottaa coolin ilmeen, että mitäs ihmeellistä tässä nyt on.

Sisareni oli tehnyt Pilville lahjaksi pilven muotoisen kuparisen nimilaatan. Tietenkin se sai paikkansa pannassa synttäri-illaksi, mutta totesin, että kilkutinta alkaa olla jo liiaksi. Nyt sen paikka on minun avainnipussani. Olkoon virkaiän loppuun pannassa nimilaatta, jossa on minun numeroni. Eläkkeelle lähtiessään Pilvi saa kuparisen laatan takaisin.

Treenitsy on siitä hieno paikka, että sen saa jaetuksi eri tiloihin. Äänieristyskin on niin kohdillaan, ettei tarvinnut pelätä Pilvin korvien puolesta. Näin ihmiset saivat nauttia musiikista ja tanssia koiran lepuuttaessa rauhassa milloin kenenkin rapsuteltavana. Ja kyllä niitä rapsuttajia riittikin. Tauolla otettiin sitten syntymäpäiväpotretti bändin kanssa, kuten kokeneelle bändärille sopiikin.

Kaupungista suuntasimme sitten hieman takaisin päin vanhempieni luo maalle. Pilvi sai taas nauttia vapaudesta. Sienestyksestä se ei vieläkään tajunnut tuon taivaallista. Kunhan vain hengaili mukana, kuten itseasiassa minäkin. Sen sijattain Pilvi löysi itsestään lammaskoiran. Naapurin lampaat ihastuivat Pilviin ja se niihin. Aina ohi kulkiessamme ne juoksivat mäkättäen meitä moikkaamaan. Harmiksemme kuvat eivät onnistuneet. Oli melkoisen herttaista, kun Pilvi nuoli lampaiden kuonot ja korvat niiden kurotellessa aidan läpi tutkailemaan. Ei taida tietää tyttö, että sen ruoka on lammas-riisiä.

Kuvissa Pilvi ja Treenitsyn vahtikoira sekä bändäripotretti.

sanna2

sanna1

Tiina: Villingissä

Kuten kesäkuussa uhosinkin, aloitin hierojaopinnot elokuun puolivälissä. Meidät on otettu vastaan hienosti ja luulen että suurin osa opiskelijoista on vain mielissään siitä, että kolmastoista ryhmän jäsen on koira. Kukaan ei pistä pahakseen sitä, että Viki alkaa kuorsata kesken anatomian tunnin tai käy nuuhkaisemassa jotakuta, jos sitä alkaa ihan pikkuruisen pitkästyttää.

Mutta puhukaamme koulusta joku toinen kerta. Eilen kävimme Villingissä, ja koska siellä oli niin kertakaikkisen ihanaa, haluan jakaa sen teidän kanssanne.

Olin kuullut, että Villinkiin pääsee saunomaan kesälauantaisin ja ilmeisesti jokin arkipäiväkin. Sinne menee pari venekyytiä päivällä ja yksi venekuljetus hakee saunojat maihin illalla. Katsokaa tarkempaa lisätietoa ilmoittautumisista, vene- ja saunamaksuista ja aikatauluista netistä.

Niinpä meidänkin perhe päätti, että nyt on korkea aika lähteä testaamaan Villingin saunat ja nuotiopaikka. Lapset ovat käyneet Villingissä nuorempina, mutta eivät sitä muista, mutta Viki ei ainakaan meidän aikanamme ole siellä käynyt.

Pakkasimme mukaamme saunakamat, Vikin iltapäiväruuan ja omat eväämme. Villingissä huomasin ottaneeni mukaan ellunkanan ja kotiin jäi säntillinen opaskoira, jota nykyään käytän arkipäivisin.

Ehkä muistattekin, mennyt lauantai oli hyvin tuulinen. Niinpä veneeseen nousu vaatikin hieman tasapainottelua. Mutta kun kyytiin päästiin, ei kyyti sitten enää niin keikuttanutkaan.

Perillä porukka hajosi kukin omille teilleen. Minä ja Viki lähdimme ystäväni ja Carlos-herran kanssa pienelle lenkille ja myöhemmin saunomaan. Tyttärenikin löysi tiensä saunaan ja kävipä hän kerran jopa uimassa, minulle riitti pelkkä jäähypenkki.

Mutta missä luurasikaan ystävämme Viki? Mikäli ovet eivät olleet tiukasti kiinni, oli neiti milloin meressä, miestenpuolella, takkahuoneessa, naistenpuolella, ulkona, meressä, hevonkuusessa, naistenpuolella, takkahuoneessa jne. Kun toinen koira olla pötkötteli kiltisti siinä mihin se kauniisti käskettiin, Viki ilmeisesti purki ja sitten latasi akkuja oikein olan takaa.

Saunan jälkeen yksi toisensa perään löysi tiensä meripirtin luo makkaroiden ja muiden eväiden kimppuun. Lapsetkin ehtivät käydä välillä ruokaa haukkaamassa, varsinkin siinä vaiheessa oli kolme lasta paikalla, kun poikamme uunituoreen ystävän isä alkoi rapisutella munkkipussia.

Ja nyt sai Viki olla luvan kanssa vapaalla. Ja missä se olikaan? En totta tosiaan tiedä. Sen verran siihen kuitenkin luotan, että kun laitan repun selkääni ja otan valjaat ja hihnan käteeni ja kajautan että nyt mennään, niin kyllä se tulee.

Ja olihan se paikalla jo seitsemään mennessä. Siiri-tyttö otti sen kaverikseen, koska se oli käynyt taas meressä uimassa. Niinpä he käveleksivät kahdestaan ja Viki oli aika säyseää naista loppuillan.

Ja itseasiassa on vieläkin. Äsken meillä kävi koirantuoksuisia vieraita Viinijärveltä, eikä se hyppinyt eikä kouhottanut ollenkaan. Sain kuulla, että onpa siinä kiltti ja rauhallinen koira ja että minkäs ikäinen se Viki jo olikaan. Ellunkana taisi siis jäädä Villinkiin ja kiltti ja säyseä opaskoira taisi tulla meille ladattuna takaisin!

Itsestänikin tuntuu, että sain aivan uutta virtaa tulevaan kouluviikkoon. Pitänee kai alkaa harjoittelemaan luiden nimiä latinaksi, sillä niitä kyllä riittää!

Arto: Uusi syksy, sama koira

Otsikoksi meinasin laittaa ” uusi syksy, vanha koira”, mutta selkäni takaa pediltä kuului huokaus. Lieneekö vain unissa tehty vai Kimin kommentti, olkoon siis tuo mikä on. Illat pimenevät, ja kylmä tuuli on alkanut puhallella. Pihlaja tarjoaa linnuille marjojaan. Syksy alkaa kutoa maata talvikuntoon. Vuosi sitten näihin aikoihin oli vaellusreissu Ylläkselle edessä. Tänä vuonna suunnitelmissa oli käydä kokeilemassa Koli, mutta se projekti siirtyy. Palasimme yhteen entisen puolisoni kanssa, lisäksi kämppään ilmestyi kaksi kissaa. Tosin nämä veijarit olivat jo entuudestaan Kimille tuttuja, joten tuttavuutta ei tarvinnut sen kummemmin hioa. Välillä nukutaan samassa pedissä, välillä kissa nukkuu Kimin pedissä ja herra itse lattialla. Ruokarauhaa Kimi osaa kunnioittaa, ja kun veijarit aterioivat, ei Kimi mene häiritsemään. Toinen kissoista yritti pari päivää sitten kokeilla Kimin kupille herran kanssa samaan aikaan, mutta kerta haukahdus teki asian selväksi, että tämä ei ole jaettavissa. Taisi uskoa  kerrasta. Muutoksen tuulet hiljalleen ovat alkaneet puhaltaa. Kaksi vuotta olemme kulkeneet tuttuja reittejä, ja ne ovat jo niin tuttuja, että jopa unissaan ne osaa. Vaan kun alkuvuodesta 2017 perheeseemme tulee lähetys kuljetusyhtiö Haikaralta, onkin edessä  aikas erilainen kevät. Ehkä muutto isompaan asuntoon, opettelua vauvan hoitoon ja uudet reitit Kimin kanssa. Onneksi kokemusta koiran kanssa kulkemisesta alkaa olla jo sen verran, että navigaatioohjelman ja peesauksen avulla saamme uudet ympäristöt nopsaakin haltuun.

Eeva: Unnan tavallinen päivä, osa 1

– Taas Unna tuli minua vastaan mustat huopatöppöset jalassa ovelle, kun tulin töistä kotiin aamulla kuuden aikaan, kertoi Juha aamukahvipöydässä. Juha on asuinkumppanini ja tekee usein yövuoroja. Hänen mielestään Unnan tassut näyttävät mustilta huopatöppösiltä.

Siitähän ne Unnan tavalliset päivät yleensä alkavat. Tervehdittyään Juhan, Unna painuu takaisin nukkumaan omaan pesäänsä. Unna nimittäin tietää jo, että minä en lähde aamulla ulos sen kanssa, ennen kuin olen saanut kahvit juoduksi. Se nousee ylös vasta siinä vaiheessa, kun minä alan pukea vaatteita päälleni. Pukeminen on sille merkkinä, että kohta saa aamuruoan ja sitten lähdetään ulos. Kantapään takana kulkemista riittää siihen saakka, kunnes annan kuivamuonaa ruoaksi lohiöljyn keralla. Syöminen kestää puoli minuuttia ja sitten valjaat niskaan ja menoksi. Aina ennen valjaita, Unna hakee olkkarista lelun suuhunsa. Joka-aamuinen seremonia on tuoda lelu minulle.

Aamulenkkimme on yleensä kahden tai kolmen kilometrin pituinen. Tämä päivä josta nyt kerron alkoi kauppareissulla. Unnalla valjaat ja minulla reppu selässä lähdimme lähimpään kauppaan. Kauppaan mennessä joudumme kulkemaan katuja pitkin. Unnaa se ei näytä haittaavan. Reitillä on useamman kadun ylitykset. Ylityksiä helpottavat äänisummerilla varustetut liikennevalot. Ylitykset sujuvat nykyisin oikein hyvin. Liikennevalotolppien näyttäminen on hyvin mieleistä. Unna vie kuononsa ihan kiinni tolppaan. Ilmeisesti siitä tulevat kehut pitävät tolpan näyttämistä hauskana leikkinä. Kauppaan mennessä on onneksi nurmikoita johon voi käydä hoitamassa luonnolliset tarpeensa. Tosin Unna on huomannut, että minua on helppo narrata. Se yrittää mennä nurmikolle aina muutaman metrin välein. Jatkuva koulutus on keskeyttää nuuskiminen. Toisinaan nuuskimista riittää aivan liian kanssa. Joudun huomauttamaan useampaan kertaan, ettei kenelläkään voi olla koko ajan vessahätä. Joskus on nostettava kaulapanta korvien taakse, että saadaan nuuskiminen vähemmäksi.   

Ovi-sanalla löytyy kaupan porras ja ovi helposti. Sisälle päästyämme pysähdymme kaupan ovelle ja minä huhuilen että huomenta kassalle. Saatuani vastauksen pyydän apua tavaroiden etsimiseen sitten, kun pienen kaupan ainoalla työntekijällä on hetki aikaa. Tuossa pienessä kaupassa meidät jo tunnetaan ja apu löytyy helposti. Mitään isoja määriä en sieltä osta, mutta usein on joku kodin tarvike lopussa ja on mentävä hakemaan sitä tai tätä.

Unna menee makuulle viereeni, laittaa etutassut ristiin ja odottaa tyytyväisenä kunnes siirrymme kassalle maksamaan. Siinä vaiheessa Unnan nenä tahtoo pyrkiä nuuskimaan myyjää tai joskus toista asiakasta. – Hihihihi, ei se haittaa. Kaikki koirat tykkäävät minusta, on useimpien ihmisten vastaus Unnan tervehdykseen. Sitten taas käsky istumaan, että saan maksettua ostokset. Sen ajan Unna taas vajoaa makuulle lempiasentoonsa tassut ristissä maaten. Pakatessani tavaroita reppuun täytyy Unnaa muistuttaa, että pitää malttaa odottaa. Matkan jatkaminen on niin tärkeää sen mielestä, että täytyy pyrkiä ovelle jo ennen minun joutumistani.

Kun saan repun pakattua ja nostettua selkään, annan käskyn – ulos. Ovi löytyy ja kaksi porrasaskelmaa ulkopuolella sujuvat reipasta vauhtia. Joskus vähän liiankin reippaasti. Pysähtyminen portaiden yläpäässä kuuluisi opaskoiran tehtäviin, mutta välillä portaiden näyttäminen unohtuu. Silloin portaat joudutaan ottamaan uusiksi. Tutussa paikassa voi helposti kouluttaa tuollaisia oppaalle tärkeitä asioita.

Päästyämme kadulle muistan yhtäkkiä, että tänäänhän on mentävä myös apteekkiin. Sanon Unnalle, että apteekkiin on mentävä. Apteekki on Unnan mieleisin paikka Tampereella. Siitä paikasta se säntää naksuttavien liikennevalojen luo ja näyttää taas kuonolla valotolpan.

Apteekkikäynti onkin sitten taas toisen jutun paikka. Jatketaan tuon päivän kulkua seuraavassa blogissa viiden viikon kuluttua. Tapaammeko silloin uudestaan hyvät lukijat?

Kuvassa Juha ja Unna. Unnalla on mustat huopatöppöset aina jalassa.

juha ja unna 15.8.2016 002 rajattu

Ari: Kyllä koira kissan tuntee!

Meidän perheessä otuksia löytyy joka lähtöön. Koiria on kolme, joista Fritz ja Dumle ovat opaskoiria. Kolmas, pitkäkarvainen collie nimeltä Reeta, on tyttäremme Elisan harrastuskoira. Tyttäremme Katriinan lemmikkejä ovat Lissu-kissa, neljä leopardigekkoa ja jättiläistuhatjalkainen. Gekot ovat hyönteissyöjiä, niiden ravintona ovat jauhomadot, heinäsirkat, torakat ja kaiken maailman kuoriaiset. Entisinä aikoina torakoita, eli russakoita, oli taloissa omasta takaa, nyt niitä haetaan eläinkaupasta.

Koira on laumaeläin, joten meidänkin koiralaumassa on oma hierarkiansa. Kiistämätön johtaja on Reeta ja se pitää pojat kurissa, jos ne intoutuvat liian villeiksi. Seuraavana arvoasteikolla on Fritz ja uusimpana tulokkaana Dumle. Kotioloissa koirillamme on oma tilansa, jota toiset kunnioittavat. Pojat nukkuvat usein limittäin samalla pedillä. Yksi kirjoittamaton sääntö on, että toisten ruokakupeille ei mennä. Leikeissä Reeta jää monesti kolmanneksi pyöräksi, kun pojilla on omat painileikkinsä. Reeta pitää enemmän leluilla leikkimisestä ja ulkona juoksuleikeistä.

Koiramme ovat hyvin leimautuneet emäntäänsä tai isäntäänsä. Ulos lähtiessä oma koira tulee aina tarjolle valjaisiin. Tätä kirjoittaessani istun olohuoneen nojatuolissa läppäri sylissä ja Fritz makaa jaloissani. Jos Katriina lähtee ulos, Lissu menee keittiön ikkunalle naukumaan.

Kissa on otus, joka kulkee omia teitään. Lissu ei paljoa koirista välitä, eivätkä koiratkaan siitä. Reetalla ja Lissulla on oma takaa-ajoleikkinsä, tai sitten ne vain istuvat ja tuijottavat toisiaan. Joskus Lissu ohikulkiessaan kiehnää itseään koiran kylkeen. Kissan ruokatavat eroavat koirista siinä, että se ei hotki kaikkea kerralla, vaan syö harvakseen pitkin päivää. Niinpä sen ruokakupit joudutaan pitämään pöydällä, etteivät katin eväät päädy koirien suuhun. Koirien mielestä syömätön ruoka pitää syödä heti pois.

Ainakin meillä kaikki tulevat toimeen keskenään. Toisia suvaitaan, eikä ketään koeta uhkaksi. Suomen politikot tulkoot hakemaan mallia meidän eläimistä.

Sanna: Mölkkymaskotti

Tänä kesänä lähdin monen vuoden tauon jälkeen mukaan pelaamaan mölkkyä. Lahtihan on maailman mölkkypääkaupunki ja täällä kaadetaan palikoita ympäri vuoden. Kesät viskotaan Kisapuistossa ja talvet Energiahallilla. Kortteliliigan mölkkysarjat ovat ainutlaatuisia ihan maailmankin mitassa, joskin MM-mestaruus ratkotaan tänä vuonna Ranskassa. Erillisiä turnauksia on jo vaikka missä päin maailmaa, mutta Lahden Kortteliliiga on silti ykkönen.

Mölkkyä ei välttämättä osaisi ajatella ihan ensimmäisenä näkövammaisen lajiksi. Idea kun on osua heittokapulalla numeroiduihin palikoihin. Se on kuitenkin varsin suosittua ajanvietettä näkövammaisten leireillä ja illanvietoissa. Raahasimmepa kerran mölkyn maalipallon MM-kisoihinkin USA:han. Sinne vanha mölkkyni sai myös jäädä, koska isäntäperheemme amerikkalainen vaimo ihastui peliin niin paljon. Keveni kassi kummasti tulomatkalle.

Pilvi lähtee lähes aina mukaan mölkkykentälle. Vain sateella pyrin jättämään sen kotiin. Yksinolo ahdistaa sitä, ja vaikkei peleissä varsinaisesti opaskoirasta mitään hyötyä olekaan, on Pilvillä siellä mukavampaa mukana. Täytyyhän meillä maskottikin olla. Joukkueeni nimi on Pink Puudels. Emme vain sattuneet löytämään pinkkiä puudelia, joten on pakko tyytyä hunajanväriseen labradorinnoutajaan.

Peli-iltoina Kisapuistoon kokoontuu paljon väkeä. Kenttiä on yli kaksikymmentä ja pelien välillä joutuu vaihtamaan paikkaa otteluohjelman mukaisesti. Kenttien välillä sukkuloidessa kuljen mieluummin joukkuetoverin opastuksessa Pilvin seuratessa hihnassa. Näin on järkevämpää, koska Pilvillä ei ole hajuakaan, mistä voisi kulkea ja parhaassa tapauksessa eksyisimme joukkueesta. Kentän reunoilla on muitakin koiria, mutta Pilvi ei niistä piittaa. Ei myöskään sinne tänne kulkevista ihmisistä. Pelatessamme tämä mölkkymaskotti makaa siivosti tassut ristissä odottamassa ja kulkee hihna löysällä paikkaa vaihdettaessa. Kauniisti käyttäytyvä opaskoira on hyvää mainosta  ja kerää ihailevia katseita. Olenkin pelien ohella saanut jakaa paljon tietoa opaskoirista.

Ehkä on syytä avata hieman pelin ideaa. Mölkkypakassa on kaksitoista numeroitua palikkaa ja niitä pyritään kaatamaan heittokapulalla. Mikäli onnistuu kaatamaan yksittäisen palikan, joukkue saa sen numeron mukaisen pistemäärän, jos palikoita kaatuu enemmän, pisteitä tulee kaatuneiden palikoiden mukaan. Eli jos kaataa vaikkapa vain palikan numerolta 11, joukkue saa yksitoista pistettä. Mutta jos sen lisäksi kaatuu vaikkapa numero 10, pisteitä tulee vain kaksi. Peliä pelataan viiteenkymmeneen pisteeseen asti. Mikäli pisteet menevät yli, joukkue putoaa 25 pisteeseen. Heittojen välissä palikat nostetaan siihen paikkaan, mihin ne ovat kaatuneet. Niinpä pelin edetessä heittomatka ja vaikeusaste kasvavat koko ajan. Kolmesta perättäisestä ohiheitosta joukkue häviää pelin.

Nämä ovat siis vain viralliset säännöt kaikessa yksinkertaisuudessaan. Mölkky sopii kuitenkin ihan kaikille. Peliä voi soveltaa loputtomiin. Vaikka Kortteliliigassa säännöistä ollaan hyvinkin tiukkoja, olen luvan kysymällä saanut vastustajajoukkueilta aina joustoa. Koska näköjäänteeni on hyvin vähäinen, sääolosuhteilla on siihenkin vähään paljon merkitystä ja syvyysnäköni on lähes olematon, kysymme aina luvan palikoiden näyttämiseen. Kunnioitukseni joukkueen pojille, että uskaltavat seistä taputtamassa palikan yläpuolella tai jopa tiukassa tilanteessa seisovat sen takana. Normaalisti pelikentällä tallustelu on palikoiden pystyyn nostelua lukuunottamatta ehdottoman kiellettyä. Yleensä emme kylläkään turvaudu enää näyttämiseen. Olemme harjoitelleet systeemin, jossa pelikaveri katsoo olkani yli, että heittolinja on oikea ja ranne suorassa. Tarvittaessa hän näyttää kädestä pitäen, miltä korkeudelta kapula tulee heittää, että pituus on oikea.

Kieltämättä sokon mukanaolo herättää vastustajissa hämmennystä. Yleensä lähinnä siksi, että osun useimmiten siihen, mitä minulta pyydetään. Se on omalla tavallaan myös joukkueemme vahvuus. Hyväkin heittäjä voi häkeltyä niin paljon, että vinttaa itse ohi. Mukaan mahtuu kuitenkin niitäkin, jotka tulevat pelin jälkeisessä kättelyssä taputtelemaan olalle, että onpa hienoa, kun sinutkin on otettu mukaan. Ihan kuin vammaisen mukanaolo olisi jotenkin joukkuetovereiden armosta kiinni. Onneksi tätä käy todella harvoin. Harmittaa se vähän silti. Luultavasti kuitenkin muuta joukkuetta minua enemmän.

Viime torstaina oli tarkoitus ottaa Pilvistä mölkkymaskottina kuva tätä blogia varten. Heti kun pääsimme pelipaikoille, alkoi sataa. Minkäs teet, Pilvi oli jo mukana. Minun kävi sitä niin sääliksi, että laitoin oman hupparini sen suojaksi. Itsellä nyt niin väliä, vaikka kastuisikin. Pelit pelataan, olivatpa olosuhteet mitä tahansa, mutta ei koiran tarvitse niistä kärsiä. Ensi viikonloppuna osallistumme SM-kisoihin ja toivotaan, että mölkkymaskotti saa mukavan aurinkoisen edustuspäivän.

Kuvassa Pilvi on mölkkykentällä sininen huppari suojanaan.

mölkkymaskottipilvi

Tiina: Kesälomalla

Vietän tällä hetkellä kesälomaa, joka on pidempi kuin yksikään kesäloma sitten yläasteaikojen. Kun olin 16-vuotias, menin kesätöihin, ja sen jälkeisinä kesinä olinkin kaiken maailman toimikunnissa, tai sitten kesätöissä ja myöhemmin ihan oikeissa töissä. Tämä pitkän kesäloman vietto tuntuu todella rentouttavalta ainakin minusta, enkä usko, että muukaan perhe pistää sitä pahakseen.

Luulen kuitenkin, että yksi perheenjäsenistämme on hieman kyllästynyt siihen, että yksi päivä seuraa toistaan hieman samankaltaisena. Toki Viki pääsi alkukesästä jälleen Viinijärvelle, jossa se pääsi uida pulikoimaan sydämensä kyllyydestä. Koiralle ei kuitenkaan voi sanoa, kuten lapselle, että ”älähän nyt valita, pääsithän sinä alkukesästä junamatkalle ja mummin luona käymään.” Eipä koira tuota taida muistaa.

Niinpä Viki meinasi kertakaikkiaan revetä riemusta, kun sanoin sille viime maanantaina, että ”lähdetäänkö käymään Carloksen luona”. Ei se heti tainnut muistaa, että kuka se Carlos on, mutta sana ”lähdetäänkö” riitti. Varsinkin, kun minulla eivät olleet päällä lenkkivaatteet, mukana oli käsilaukku ja taisinpa tilata taksinkin. Ja kun se taksi sitten tuli ja annoin sille luvan hypätä takakonttiin, kävi vain rytinä, kun Viki hyppäsi kyytiin.

Perillä Kyläpaikassa Viki ulvahti siihen malliin, että se muisti käyneensä siellä ennenkin. Eipä silti, ensin se meinasi täpinässään opastaa minut väärään rappuun, mutta kesällä ei ole kiire, joten en pannut sitä pahakseni. Otimme vain kaikessa rauhassa uusiksi, ja löytyihän se oikea rappukin lopulta, tosin touhukkaan taksikuskin avustuksella.

En ollut tavannut ystävääni aikoihin, joten juteltavaa riitti. Näinollen koiratkaan eivät olleet tavanneet aikoihin. Mikäli emme olisi välillä pistäneet niitä ruotuun, asunto olisi ollut mullinmallin ja parketti täysin ruvella. Niinpä hieman hioimme aamupäivän suunnitelmaa ja päätimme viedä koirat lenkin ja lounastamisen ohessa koirapuistoon, jotta ne saisivat vähän purkaa paineitaan, joita molemmilla tuntui olevan.

Merenrantatietä kävellessäni muistelin lämmöllä erästä toista koirankäyttäjää, jonka seurassa sain oppia miten kaksi koirakkoa voivat mennä paikasta toiseen ilman näkevää opasta. Tämäkin on suurimmalle osalle koirakoista aivan normaalia arkipäivää, mutta minä olen päässyt nauttimaan tuosta vapaudesta vasta nyt. On aivan uskomatonta, kuinka ystäväni ja minä pidimme ns. langat käsissämme, mutta koirat toimivat silminämme.

Ja kylläpä lihapullat ja perunamuusi maistuivatkin ravintola Koskenrannassa hyvältä! En ollut käynyt siellä koskaan ennen, mutta ruoka, palvelu sekä mahdollisuus ruokailla ulkona tekivät lounashetkestä täydellisen.

Ja tottakai lupaus koirapuistossa vierailusta pidettiin. Koirat vain tuntuivat olevan jo sen verran väsyneitä, tai sitten ne olivat edelleen työmoodissa, mutta hieman tahmeasti meinasi alkuun riehuminen lähteä käyntiin. Mutta villiintyiväthän ne lopulta, ja loppuryskeessä koirat saivat kaadettua minut kumoon sillä seurauksella, että hävitin valkoisen keppini, jonka älysin vasta paluumatkalla. Onneksi joku ohikulkija tuli etsimään sen kanssamme koirapuistosta ja pääsimme lopulta onnellisesti lähtöpisteeseen, eli ystäväni kotiovelle.

Kotimatkalla minua viihdytti, tai sitten kiihdytti, taksikuski, joka tiesi kertoa, että koiralle on aivan sama, että viettääkö se päivänsä kotona vai jossain muualla. Ei se ole kotona sen väsyneempi, vaikka se olisi opastanut muutaman tunnin vieraassa ympäristössä. Riittää kun koiralle antaa kotona makkaran suuhun, niin se on sitten siinä. Ei hänellä omaa koiraa ole, mutta kyllä hän silti nämä asiat tietää. Muutama hyvä lastenkasvatusvinkkikin tuli, mutta jääköön ne nyt kertomatta.

Kuten uumoilinkin, kotona Viki nukkui kuin tukki. Makkaraa en sille antanut, enkä tainnut ketään kasvattaakaan. Menivät siis taksikuskiparan neuvot kuin kankkulankaivoon. Mutta Vikillä ja minulla oli ihana päivä Helsingissä, kiitos Riikan ja Carloksen!

Arto: Vapauden hurmaa

Alku aina hankalaa, sanotaan. Äitienpäivänä kokemani seikkailu lannisti minua vain reilun viikon. Eräänä aamuna sitten ajattelin että kokeilenpas uudestaan, kuinka minun käy. Ensin lähtö pihasta ja tutut käännökset  ja suoraa baanaa, välillä koira puskaan tarpeille ja taas jatketaan. Periaatteessa ajattelin, että olen kartalla, mutta jokin takaraivossa hankasi, että mitä jos ei sittenkään.

Puoli tuntia siitä, kun olin koti-oven sulkenut, seisoin tuon tutun oven luona. Olimme onnistuneesti suorittaneet ensimmäisen yhteisen lenkin ja vain kaksistaan. Olin onnistunut, voi sitä riemun määrää. Niin. Jos oikein muista, tuo oli vain ainoa kerta, jo seuraavalla lenkillä eksyimme, mutta löysimme helpommin kotiin kuin aiemmalla kerralla. Mutta pää oli avattu ja onnistuneita lenkkejä alkoi hiljalleen tulla. Se vapaus, mitä olin hakenut, oli nyt toteutumassa. Tervetuloa itsenäinen liikkuminen.

Toisinaan luotin koiraan, toisinaan piti turvautua salaiseen aseeseeni, puhelimeen ladattuun navigaatioohjelmaan. Mutta yhtä kaikki, tästä oli hyvä tassutella kohti viimeisiä kotikoulutuspäiviä kouluttaja Juhan tarkan silmän alla ja sitä tärkeintä eli käyttöönottotarkastusta. Tuo hetki, joka sinetöisi uuden elämämme yhdessä alkaneeksi.

Kuvassa Arto ja Kimi metsälenkillä.

arto_heinakuu

Eeva: Qira on poissa

Nyt on hetki ja aika kertoa Opas-Qirasta. Qira tuli oppaakseni vuonna 2008. Se oli siro ja kaunis, vaalea labbis.

Qira oli suloinen koira. Sanoin sitä pelkuriraukaksi, koska Qira pelkäsi isoja koiria, uudenvuoden raketteja, isoja möyryäviä koneita ja kaikkea poikkeavaa. Sanoin sitä myös leikilläni hulluksi koiraksi, koska opastaessa Qira  ei keskittynyt työhönsä. Se tavallaan hypppi ilmassa kuin heinäsirkka. Remmi oli aina ääriasennossa niin, että kaulapanta kuristi sen kurkkua. Kouluttajan kanssa yritettiin saada jännitysveto pois. Ostettiin Qiralle metallinen ketjupantakin. Qira ei piitannut, vaikka ketjupanta kiristi sen kurkkua. Se vain kiskoi ja kiskoi. Ketjun lenkit ruksahtelivat toistensa yli, ja koiran hengitys enää vain pihisi. Qira ei piitannut pannan kiristymisestä, mutta minä en sitä voinut kestää. Hylkäsin metallipannan, ja yritimme pärjäillä normaalilla nahkaisella pannalla. Opastaminen ei oikein koskaan mennyt kohdalleen. Qira vain ei jaksanut keskittyä. Iloisena se oli aina valmis lähtemään lenkille, mutta ilo oli vain Qiran tunnetila. Minun hermoni eivät kestäneet ainaista eksymistä ja ainaista remmin päässä rempomista. Luulen, että Qiralla oli koirien ADHD! Viisi vuotta se oli oppaanani. Lopulta oli tehtävä rankka päätös. Luopuminen Qirasta oli vaikeaa. Silti se oli oikea päätös opastuksen kannalta. Mukavaksi tuo päätös koitui lopulta Qirallekin. Se pääsi 7-vuotiaana eläkekoiraksi ihanaan lapsiperheeseen. Qira oli rakastanut aina lastenlapsiani. Kaksi vuotta sitten se pääsi onnellisena perheenjäseneksi lähiseudulle. Leikkikaverina se vietti aikaa kolmen koululaisen kanssa kuin myös perheen vanhempien lenkkikaverina.

Niin kuin jokainen tietää, on labradorinnoutajilla pohjaton ruokahalu. Qiran ollessa ensimmäisiä päiviä luonani, se varasti ruokapöydältä suurella vaivalla paistamani Homburger hauen. Putipuhdas lautanen vain nökötti pöydällä. Onneksi olin ihan lähellä ja sain sen kiinni itse teosta. Tuo yksi ainoa kerta riitti Qiralle varastamisesta. Koskaan sen jälkeen ei mitään ruokia kadonnut ilman lupaa. Yleensä varastamisesta pois kouluttaminen on labbisten kanssa vaikeaa ja vaatii monet monet moittimiset eikä sittenkään asia ole ihan varmaa. Qira kuitenkin uskoi tuon asian kerrasta. Qira siis tiesi, ettei se saa ottaa pöydältä ruokaa omien nautintojensa takia. Sen sijaan Qira saattoi tuoda vieraina oleville ystävilleni makupaloja. Kerrankin sisareni miehineen oli meillä kylässä. Laitoin keittiöön kahvipöydän valmiiksi. Pullalautaselle kolme sokerimunkkia ja kahvinkeitin tippumaan. Siinä kahvin valmistumista odotellessa menin olohuoneeseen juttelemaan vieraiden kanssa. Hetken kuluttua sisareni kysyi, että mitä varten tuo koira istuu meidän edessä munkki suussa ja heiluttaa häntää? Pyytääkö se lupaa syödä tuo munkki? Kiltisti Qira antoi kuolasta märän munkin minulle. Se ei aikonutkaan syödä sitä. Olipahan vain hakenut sen keittiön pöydältä. Luultavasti se sillä tavalla kutsui vieraita kahville. Ei Qira tyhmä ollut. Aina vieraat kahville kutsuttiin ja tuo oli sen tapa esittää kutsu kahvipöytään. Silloin en oikein tiennyt pitäisikö moittia vai kehua. En tehnyt kumpaakaan ja kai siitä johtuen Qira kutsui myöhemminkin vieraita kahville samalla tapaa. Paahtoleivän pala suussa, molemmilta puolin suuta leivänpala näkyen se istui erään toisenkin vieraan edessä. Syönyt se ei herkkupaloja mutta esitteli niitä vieraille kohteliaasti!   

Eräs toinen pieni pahe Qiralla oli, enkä saanut sitä kitkettyä pois millään koulutuksella. Qira nimittäin nautti sohvalla löhöämisestä. Aina kun tilaisuus avautui, se meni sohvalle. Vähitellen se oppi, ettei kannata pyrkiä lempipaikalleen minun ollessani lähellä. Välillä Qira jäi yksin kotiin pariksi tunniksi. Sepä oli liian houkutteleva tilaisuus. Kotiin tullessa makasi Qira poikkeuksetta eteisessä, vessan oven edessä. Häntä heilui ja hännän paukutus oveen ja seinään oli hirmuista. Se aivan kiemurteli yrittäessään saada huomioni pois tehdystä, kielletystä elämyksestä. Qira ei ymmärtänyt, että tuollaisella käytöksellä se kertoi heti minulle, tehneensä jotain kiellettyä. Tiesin mennä kokeilemaan sohvaa ja aina siinä oli koiran kokoinen lämmin paikka. Näkevälle tuo asia varmistui myös tummatekstiilisen sohvan vaaleiden karvojen muodostelmasta sohvan tyynyllä.

Qiraa oli pakko rakastaa. Kotona se oli rakastettu samoin uuden perheensä keskuudessa. Lemmikkinä Qiran voittanutta ei ole olemassakaan.

Eilen sitten, 28 kesäkuuta 2016 sain suruviestin Qiran uudelta perheeltä. Lymfooma ja sydämen vajaatoiminta näännyttivät kuulemma Qiran lyhyessä ajassa. Qiralle oli annettava lopullinen lepo vakavien sairauksien takia.

Qira on päässyt matkalle maksalaatikkomaahan, jossa sokerimunkit kasvavat puussa. Niitä voi syödä niin paljon kuin hyvältä maistuu.

Jää hyvästi Qira. Kyyneleet, joita nyt vuodatamme, olkoon matkalippuna viimeiselle matkallesi!

Kuvassa Qira ja Vilho kuusi vuotta.

”Qira on melkein kuin minun sisko.”

Qira